Palosuojelutyö Lohjannummi nimisen taajaväkisen yhdyskunnan ja myöskin Lohjan kunnan alueilla perustui suorastaan vapaaehtoisuuden pohjalle aina vuoteen 1920 asti. Silloin palolautakunta, johon varsinaisina jäseninä kuuluivat: sähkömonttööri Väinö Louhivaara, kelloseppä Otto Peisa ja konemestari Onni Ax, joista ensin mainittu puheenjohtaja, varajäseninä: kauppias A. Lehmusluoto ja kruununvouti L. Allén, päätti kokouksessaan tammikuun 20 päivänä 1920 kutsua kaikki yhdyskunnan alueella asuvat 18 –55 ikävuotiset miespuoliset henkilöt yleiseen kokoukseen kunnanhuoneelle sunnuntaina tammikuun 21 päivänä kello 5 iltapäivällä, päättämään yhdyskunnan palotoimen järjestelystä joko edelleenkin vapaaehtoisuuden muodossa, tai olisiko perustettava palkallisena toimiva palokunta.
Kokouksen koollekutsumisen aiheutti se, että silloisen vapaaehtoisen palokunnan toiminta oli kokonaan lamaannuksissa, johtuen tämä etupäässä siitä, ettei palokunta saanut iltamien y.m. järjestelyllä hankituksi tarpeeksi varoja palokaluston hankkimiseen ja sen kunnossapitämiseen, jolloin harjoituksissa ja tulipaloissa käyminen puuttuvan kaluston vuoksi aiheutti palokuntaan kuuluvien kesken erimielisyyksiä, palokunnasta eroamisia y.m.
Edellämainitussa kokouksessa läsnäollut nuorempi väki oli ehdottomasti palkallisen (puolivakinaisen) palokunnan kannalla. Kokouksen kuluessa kannatettiin myöskin innokkaasti vapaaehtoisen palokunnan edelleenkin toimimista ja sen toiminnan saattamista ripeämmäksi. Päätökseksi tässä kokouksessa kuitenkin tuli, että yhdyskunnan valtuustolle ehdotetaan paikkakunnalle perustettavaksi palkallinen palokunta.
Toukokuun 1 päivänä 1920 palolautakunta päätti yhdyskunnan valtuuston määräämillä ehdoilla perustaa yhdyskunnan alueelle 21 miestä käsittävän palkallisen palokunnan. Harjoituksista tälle palokunnalle maksettaisiin 10 mk kerralta ja palosammutuksista 20 mk miestä kohden, sekä määrättiin, et-| tä harjoituksia palokunnan on pidettävä vähintään 8 kertaa vuodessa. Palomestarille, jonka palokunnan miehistö valitsi vuodeksi kerrallaan, maksettiin yhdyskunnan varoista 1.000 mk palkkio vuodessa.
Sammutusvälineet, joilla palokunta joutui työskentelemään, olivat puutteelliset, käsittäen vain muutaman käsivoimaruiskun sekä kolme suojeluspurjetta, joilla suurempien tulipalojen sattuessa suojeltiin lähirakennuksia syttymästä. Letkumäärä, joka näissä ruiskuissa oli käytännössä, rajoittui n. sataan metriin.
Palolautakunnan ehdotuksesta yhdyskunnan valtuusto päätti hankkia konevoimaruiskun muutamien neuvottelujen jälkeen. Ruisku oli neljäsylinteriseen bentsiinimoottoriin kytketty kaksijaksoinen keskipakoispumppu, asetettuna kuljetusta varten puupyörien päälle sekä varustettuna aisoilla hevoskuljetusta varten.
Lohjan kauppalan tultua erotetuksi itsenäiseksi Lohjan kunnasta oli palotoimen ja palokunnan järjestely tällöin suurinpiirtein edellä esitetyn mukainen.
Palolautakuntaan kauppalan ensimmäisenä toimivuotena kuuluivat varsinaisina jäseninä: konemestari O. Ax, liikemiehet K. Hillner ja V. Louhivaara, joista ensinmainittu puheenjohtajana, varajäseninä olivat: seppä D. Haarala ja vesitehtailija J. Laitinen. – Palopäällikön tointa tällöin sivutoimena hoiti herra 0. Niinivaara. – Maaliskuun 9 pnä 1927 vahvisti Sisäasiainministeriö noudatettavaksi Lohjan kauppalalle palosäännön.
Kiinteämmän yhteistyön aikaansaamiseksi paloturvallisuutta koskevissa asioissa Suomen Palosuojeluyhdistyksen ja kauppalan välille, päätettiin liittyä mainitun yhdistyksen jäseneksi vuodesta 1927 alkaen.
Palosuojelutoiminnassa edelleenkin oli havaittavissa sellaista puutteellisuutta, kuin palokunnan nopeata saapumista hälytyksen sattuessa tulipalopaikalle. Tämän epäkohdan varsinainen tekijä oli se, ettei palokunnalla ollut itsellään varsinaisia kulkuneuvoja käytetävissä, vaan oltiin hälyytyksien sattuessa kauppalassa asuvien hevostenomistajien ja autoilijoiden varassa, joiden oli määrä mahdollisimman nopeasti saapua kaluston ja miehistön kuljetuksiin, sekä maksettiin kolmelle ensimmäiseksi saapuneelle kehoitusI palkkioita. Tämä järjestelmä kuitenkin ajan mittaan käytännössä osoittautui epävarmaksi, sillä sattui tapauksia, että palokunta hälyytyksen sattuessa sai odotella kuljetusneuvojen saapumista kalustonkuljetukseen.
Tämän johdosta, ja kun jo aikaisemmassa Suomen Palosuojeluyhdistyksen perusparannusehdotuksessa oli esitetty, päätettiin kauppalan palokunnan käytettäväksi hankkia varsinainen paloauto. Marraskuun 6 päivänä 1927 olikin Helsingin palopäällikön välityksellä tilatun autoruiskun vastaanottotilaisuus. Hankitussa autossa oli kiinteä, noin 1000 ml keskipakoispumppu, sekä ensiapuruiskuna hiilihapporuisku vesisäilioineen. Autoon oli vielä sijoitettuna jokunen määrä letkuja, tikapuita y.m. palokalustoa. Tällaisen autoruiskun hinta oli 109.000 mk. Paloauton hankkimisen jälkeen lisääntyi kauppalan paloturvallisuus huomattavasti, sillä olihan nyt palokunnalla oma varsinainen kulkuneuvo, jolla voitiin lähteä palopaikalle ilman ikäviä viivytyksiä.
LOHJAN KUNNALLISLEHTI 10.10.1939
Palopäällikön toimi, jota edelleenkin hoidettiin sivutoimena, tuotti usein hankaluutta palokunnan toiminnalle. Tästä m.m. johtui, ettei palopäällikkö aina tarpeeksi nopeasti voinut saapua palopaikalle johtamaan sammutustyötä. Epäkohdan johdosta vuoden 1928 alkupuolella kauppalanvaltuuston päätöksen perusteella julistettiin vakinaisesti palkatun palopäällikön toimi haettavaksi ja valitsi valtuusto tähän toimeen palomestari K. Kiven Seinäjoetta. — Hänen toimintansa palopäällikön toimessa ei ollut menestyksellistä, josta johtui, että kauppalanhallitus julisti syksyllä 1929 palomestarin toimen haettavaksi, sekä valitsi tähän toimeen herra A. E. Laineen Kotkan vakinaisesta palokunnasta. Herra Laine saapui toimeensa joulukuun 15 päivänä 1929.
Kalustonhoitajan toimi asetettiin vakinaisesti palkatuksi vuoden 1930 alusta alkaen, sekä valittiin tähän toimeen herra E. Ihalainen.
Palosuojelun tehostamiseksi kauppalan omalla alueella ja kun palokuntaa useasti pyydettiin myöskin kauppalan ulkopuolelle sattuviin tulipaloihin, hankittiin vuoden 1931 aikana palokunnan käytettäväksi kannettava moottoriruisku, vesiteholtaan noin 700 m/l. Samana vuotena valmistui myöskin palokunnan miehistön keräämillä varoilla hankittu ja paloasemalla, palokunnan omilla voimilla rakennettu paloauto, johon autoon m.m. sijoitettiin edellämainittu kannettava ruisku.
Kauppalassa oli useita korkeampia rakennuksia, joissa tulipalon sattuessa näiden ylemmissä kerroksissa tai ullakoilla olisi tuottanut sammutustyölle vaikeuksia sopivien tikapuulaitteiden puuttuessa palokunnan kalustosta. Vuoden 1932 aikana hankittiin palokunnan käytettäväksi noin 15 metriä pitkät konetikapuut, joiden avulla voidaan helposti nousta kauppalassa olevien: korkeimpien rakennuksien katoille. Tikkaiden hinta oli 4.000 mk.
Palokunnan apua myöskin useasti pyydettiin Lohjan kunnan alueelle. Tällaisista matkoista luonnollisesti aina | aiheutui jonkinverran kustannuksia, joiden periminen asianomaiselta avuntarvitsijalta tuotti hankaluutta ja erimielisyyksiä. Neuvottelujen kautta saatiin tämä asia suotuisaan ratkaisuun, sillä vuoden 1933 alusta lukien tehtiin kahden vuoden sammutussopimus Lohjan kunnan ja kauppalan välille, ja sopimuksen mukaan kauppalan palokunta huolehtii myöskin tulipalojen sammutustyöstä Lohjan kunnan alueella.
Entisen sopimusajan loputtua tehtiin vuoden 1935 alusta uusi sopimus Lohjan kunnan kanssa kolmeksi vuodeksi. Sopimuksen perusteella suorittaa edelleenkin kauppalan palokunta varsinaisen sammutustyön Lohjan kunnan alueella.
Sammutussopimuksen perusteella oli kauppala velvollinen lähettämään sopivaa sammutuskalustoa Lohjan kunnan alueelle. Mutta oli osoittautunut yhden auton ja ruiskun palopaikalle lähettäminen sekä siellä toimiminen epävarmaksi. Tämän johdosta päätettin kesällä 1935 hankkia palokunnan käytettäväksi toinen kannettava moottoriruisku sekä käytetty kuorma-auto, josta rakennetaan käyttöön sopiva paloauto (on jo rakennettu). Näiden uudistuksien jälkeen oli palokunnalla käytettävissä kolme varsinaista sammutusyksikköä jotka voivat toisistaan riippumatta toimia sammutustyössä.
Sammutusveden huolto on yksi tärkeimpiä palosuojelutoimenpiteitä. Konevoimaruiskujen tultua yhä enemmän käytäntöön tulipalojen sammutustyössä oli kiinnitettävä vakavaa huomiota vedenottopaikkojen järjestämiseksi palokuntaa varten eri puolille kauppalan asuttua aluetta. Käsivoimaruiskujen ollessa käytännössä, olivat varsinaisina vedenottopaikkoina palokunnan kaivo kauppatorin reunassa, sekä n.s. Sohlbergin kaivo nykyisen Nummentien varrella. Näissä kummassakin kaivossa oli erikoiset pumppulaitteet veden nostamista varten.
Ensimmäinen varsinainen palokaivo rakennettiin kauppalaan vuonna 1926, siis kauppalan ensimmäisenä toimivuotena. Kaivon rakennuspaikaksi valittiin kirkon läheisyys, joka osaksi johtui siitä, että sopiva maa-alue kaivoa varten saatiin pappilan maalta. Toinen palokaivo valmistui vuonna 1927, nykyisen Laurin- ja Multapään katujen kulmaan. Tämän kaivon toimintasäteeksi ajateltiin n.s. pyhäkaupunki sekä kauppalan länsipuolista osaa. Vesijohtoyhtymä, johon kauppalakin kuuluu osakkaana, rakennutti vuonna 1928 harjun reunalle lähelle Keskilohjan harjunleikkausta noin 40.000 litran suuruisen vesisäiliön. Säiliöstä johdettiin palokunnan käytettäväksi erikoinen paloposti. Moision alueelle alkoi myöskin tulla rakennetuksi useampia rakennuksia, joiden paloturvallisuutta täyty iajatella. Vuonna 1929 valmistuikin tätä aluetta varten palokaivo Kurjenkadun varrelle. Paloturvallisuusolojen yhä kehittyessä vaativimmiksi osoittautuivat edellämainitut vedenottopaikat riittämättömiksi.
Palolautakunta huomautti tilanteesta Kauppalanhallitukselle ja teki samalla ehdotuksen asian korjaamiseksi. Tämän ehdotuksen johdosta vuoden 1931 aikana valmistui kauppalan keskustaa varten ns. kouluaukiolle 60.000 litran suuruinen maanalainen sammutusvesisäiliö. Säiliö yhdistettiin jatkuvaa veden saantia varten Tehtaankatua pitkin noin 800 metrin pituisella 6 tuuman läpimittaisella putkijohdolla Faneritehtaan pumppuhuoneelle. Tälle välille järjestettiin vedensaantia varten 4 kappaletta paloposteja.
Keskilohjan alue, jossa jo oli useita rakennuksia olemassa, oli tulipalotapauksien sattuessa sammutusveden puutteen takia epäedullisessa asemassa muuhun kauppalan osaan verrattuna. Vuoden 1932 aikana valmistui tätä aluetta varten noin 40.000 litran suuruinen palovesisäiliö Metsolankadun varrelle. Tämä säiliö yhdistettiin putkijohdolla harjun reunalle rakennettuihin kahteen pienempään pohjavesikaivoon.
Kun kouluaukion vesisäiliöstä myöskin kesäaikana alettiin ottaa vettä kauppalan katujen kasteluun, jonka vuoksi kesällä 1935 rakennettiin entisen säiliön viereen uusi, samansuuruinen vesisäiliö, joka yhdistettiin entiseen putkijohtoon.
Palokunta on hälyytetty tai sen apua pyydetty kauppalan itsenäisenä oloaikana yhteensä 133 kertaa. Näistä kauppalan omalle alueelle 70 kertaa, Lohjan kunnan alueelle 58 kertaa, sekä 5 kertaa näiden alueiden ulkopuolelle. Tulipaloista tai niiden aluista kauppalan alueella oli rakennuksiin tai niihin verrattaviin kohdistuvia 51 tapauksessa, muiden ollessa metsä-, noki- y.m. tulipaloja tai alkuja.
Vuoden 1935 lopussa oli kauppalan palokunnalla käytettävissä m.m. seuraavaa sammutuskalustoa: paloautoja kolme kappaletta, joista yhdessä kiinteä pumppu, kannettavia moottoriruiskuja kaksi kappaletta sijoitettuna kuljetusta varten autoihin, yksi auton perässä kuljetettava moottoriruisku, sekä yksi isompaa kokoa oleva käsivoimaruisku. Palokunnalla käytännössä oleva letkumäärä on seuraava: 3″ paineletkua noin 1.200 metriä ja 2” noin 450 metriä. Lisäksi palokunnan kalustoon kuuluu tarpeelliset sammutus-, pelastus-, ja raivaustyössä tarvittavat työvälineet
Palokunnan kalusto on sijoitettuna kauppalan omistamaan varsinaiseen paloasemarakennukseen, jossa myöskin on kalustonhoitajalle varattu asunto.
Kauppalan puolivakinaisen palokunnan kokoonpano oli vuoden 1935 lopussa seuraava: palopäällikkö, varapalopäällikkö, kalustonhoitaja sekä alipäällystöön ja miehistöön kuuluvia 22 miestä. Palopäällikkö ja kalustonhoitaja vakinaisesti palkattuja, varapalopäällikö vuotuispalkkiolla, sekä miehistölle on maksettu palkkiona harjoituksista 15 mk ja hälyytyksistä 30 mk. Harjoituksia on miehistölle pidetty kerran viikossa. Hälyytyslaitteina miehistön kutsumista varten on paloaseman torniin asetettu kaksi sähkösireeniä, sekä 9 palokuntaan kuuluvan asunnossa on olemassa hälyytyskelloja.
Lähde: Kunnallislehti 6.10.1939 ja 10.10.1939