Erkki oli syntynyt 25.10 1917, joten hänellä oli pitkän ajan kokemukset lohjalaisuudesta, että urheilusta. Historiasta oli kyse, kun hän esitteli Louhen pokaalia, jonka Kalle -isä oli voittanut hiihdossa 27.II 1910. Louhi oli virittäytyvää juhannusta vuonna 1926, jonka jälkeen Louhen pöytäkirjauksen mukaan urheilu saanut sijansa. ”Sunnuntaina järjestettävissä kilpailuissa on 25 000 m juoksu ja 3-ottelu…”. Nyqvistin Erkki oli tuolloin yhdeksän ikäinen poika, joka ei ollut unohtanut pitkän matkan juoksua ja isänsä maaliin tuloa. – Isä oli niin poikki, että pökräsi. Hänet täytyi suurin piirtein kantaa kotiin, ennen kuin oli hiljallensa ruvennut virkoamaan. Kohta sen jälkeen Louhi oli edennyt Virkkalan voimistelunäytöksineen, jonka alkaessa Kalle-isä oli saanut kunnian lausua tervehdyssanat. Isompia ujostelematta ”kunnia” oli astunut verhojen välistä esiin, pokannut yleisölle ja sanonut.
– Hyvät kuulijat, meillä on seuraavaksi teille ohjelmaa, joka ei kovin kehuttava ole, mutta kyllä se saa nyt teille kelvata. Sen sanottuaan, hän teki kuten aloitti ja Virkkalassa tunnelma oli kohonnut kattoon.
Erkin piikarit:
Erkin isä oli iloisesti huomioinut yhdentoista ikään varttuneen pojan askelmerkit, joissa oli selkeää urheiluun suuntautuneisuutta. Se sai isän tuumailemaan askelrytmityksen edistämistä, joten isä otti pojan mukaansa ja läksi nahkantuoksuiseen toimipisteeseen. Suutari sijaitsi nyk. Seutu-sokoksen kulmauksessa olevassa Söderlingin hotellirakennuksessa (ravintolarakennus paloi maan tasalle 1950-luvun puolivälissä). Suutari rakensi urheilijan alulle nopeutta edistävät piikkarit.
Pojan jalkaterässä oli kokoa jotakuinkin aikuiskämmenellisen verran, joten siihen varattiin 34:n numeroa vastaava määrä materiaalia, plus kasvuvara. Pojan jalkineita odottava aika oli miltei pakahduttava, mutta kun hän sai kengät jalkoihinsa ja asettui lähtöviivalle.
– Voit sä kuvitella kuinka lampaan nahkaiset piikkitossut sidottuine nauhoineen tuntui ihan kuin olisi lentoon lähtenyt, ne oli niin uskomattoman köykäset. Ei semmoisii piikkikenkii ollu siihe aikaa missää kaupoiss semmottis myytävänä. Niitten kanssa juastessa pojan into lisääntys sitä mukaa kun vauhti parani.
Erkki oli nuoruutensa ensimetreillä kiiruhtanut juoksupojaksi Kekoon. – Kansakoulun kuusi luokkaa oli tullut valmiiksi. ”Työuraa aloittaessani mää painoin kolkyet neljä kiloo, kenkä oli kolkyet neljän numeroinen. Elikkä mää oli hirmusen pikkane, pituutta ihan sen verra vaan, että pää ulottus hiukkase rautaosaston tiski yläpualel. Palkkaa mää sain sata seitsemäkymppii kuukaudessa, jotenka mulla oli varaa ostaa Keost polkupyörä- velaks. Sitä mää sitte mää pikkuhiljaa joka kuukausi. Velan maksamiseen mulla meni semmone pualtoista vuatta ennen kuin se oli mun oma. Kauppa kilpaili
Keon osastonhoitaja komensi minut katsomaan Seudun näyteikkunasta, minkä suuruisiin hintalappuihin naapurikaupan tavarat on kiedottu. Mää oli kuuliainen ja kirjoittelin pikkuvihkoon hinnat ja kohta Keon tuotteisiin kirjotettiin hiukkase houkuttelevammat hinnat – aikansa hintakilpailua, kyl sä ymmärrät.
Eikä se ollut ainoa tapa, miten Lohjalla kauppa kilpaili. Kustannuksii vähentääkseen Keon leipomo oli ruvennut piänentämään leipää ja sen perään Sumppee suurensi reikää. Lentävä lause jäi elämään lohjalaiseen katukuvaan. Sumppeen tuoksuinen Laurinkatu oli kostuttanut lohjalaisten kielinystyröitä toukokuusta 1912, jolloin G.W. Sundman oli aloittanut toimintansa Lohjalla.
Nuoren kauppalan ryhdikkyys oli antanut vuonna 1927 kansakoulunsa päättäneille mahdollisuuden jatkaa opiskelua kaksivuotisena jatkokouluna. Erkki kertoi.
– Syksyn tultua, mää sain lopettaa hommat aikasemmin, kun piti mennä kahtena päivänä viikossa ”iltajatkokouluun”. Siällä oli kirjanpitoo ja semmosii muita juttui, joita kaupoissa tarttee osata. Jatkokoulun aikainen käsitys isosta maailmasta tuli esiin lehtijutun muodossa. ”Nykyinen moottoriaikakausi antaa hyvän sysäyksen liikenteeseemme, sillä kauramoottorit häviävät vähitellen pelloille ja autojen runsaus palvelee ihmistä nopeasti ja varmasti.”
Talvella 1931 Louhi oli järjestänyt hiihtokilpailut, joissa 14-vuotiaiden sarjan 2 km:n oli voittanut A. Selin. Toiseksi oli sivakoinut Erkki Nyqvist.
Samaan aikaan kauppalassa urheilun merkitystä ei voinut olla huomaamatta, koska mainostamien lisääntyi myös Uusmaa Kunnallislehdessä: ”Urheilijat, tilatkaa juoksu- ja piikkikenkiä, niin tulette olemaan tyytyväisiä. Jalkineliike Nopea – Lohjan kauppala.
Erkin jatkokoulun tiimoilta Urheilulautakuntaa kritisoitiin lehdessä talvella 1932, ”jatkokoululaiset olivat menneet kauppalan ylläpitämälle luistinradalle, jossa sanottiin, etteivät he saa tulla sinne viiden jälkeen. Jatkokoulu oli alkanut vasta kuudelta. Eli kehittyneemmillä oppilailla ei ollut sinne asiaa. Ongelma alistettiin kauppalan hallituksen ratkaistavaksi, mutta sieltäkin tuli – ei. Huolimatta, että siellä istuu urheilulautakunnan jäseniä. Merkillistä urheilun vaalimista…! Asianomainen opettaja.
Sillä aikaa, kun Lautakunta harkitsi kehittyneempien oppilaiden luistelemista, Aurlahden jäällä oli järjestetty luistelukilpailut ns. uloslyöntikilpailuna, jossa luisteltiin ympyrää ja jokaisella kierroksella viimeiseksi jäänyt pudotettiin pois.
”Parhaat miesluistelijat seurasivat jälkipäässä luistelevien naisten menoa ja unohtivat 15-vuotiaan E. Nyqvistin luistelevan karkuun. Erkkiä miehet eivät saaneet kiinni vaikka kisassa oli vielä 12 kierrosta. Poika korjasi yleisön riemuksi voiton”. Erkin luisteluvoittoa osoittava kunniakirja teki siitä symbolisesti arvokkaan asiapaperin.
Kauppalan katukuvaan oli antanut ajankohtaista ilmettä ilmensi kuvan oikeassa laidassa oleva Keko, tiuhaan asennetut puhelinlangat ja taustalla oleva KOP ja kauppalan virastotalo. Kuva Erkki Nyqvist albumi
Ollisaari:
Lohjalaiset valmistautuivat Juhannusjuhliin Ollisaaressa vuonna 1933. Lähtö tapahtui Aurlahden rannan laiturista, Kompus-laivalla, joka kuljetti juhlaväen saareen. Siellä odotti jo Faben tanssiorkesteri. Tilaisuus oli kerännyt saareen yli 700 juhlijan joukon. Ollisaari oli unelmien kesäyö, joka oli houkutellut kauppalan palopäällikkö Forsmanin Kalle-veljen Helsingistä juhliin. Hän toimi Stadissa muotisuunnittelijana, mikä näkyi lohjalaisittain hivenen keikarimaisena olemuksena. Muodikas oli hivuttanut Kompuksen kannelle kanoottinsa. Se oli puuvillalla vuorattu ja kananmuna-pellavaöljyseoksella pensselöity vedenpitäväksi. Ollisaaren rannassa Kalle suoritti kanoottinsa vesillelaskua tekemällä näyttävän loikan kanoottiin – pohja petti. Loikkaaja huomasi olevansa napaa myöten rantavedessä ja juhlayleisön keskipisteenä. Sanavalmius ei häkeltynyt, vaan oli teatraalisen kuuluvasti hihkaissut.
– Pur luiskis sanoi merimies, kun laiva upposi. Näin juhannustunnelma teki nopean kohoamisensa, vaikka kokkoa ei kuivuuden takia sallittu, mutta hämärän tullen lähetettiin taivaalle useita valoraketteja, jotka piirtelivät kauniita valokaaria taivaalle.
Juhannusjuhlien jälkeen kauppala laskeutui takaisin laman ankeuteen. Valtiovalta oli huokaissut ja antanut 87 000 mk. Nummentaakse vievän hiekkaharjun leikkauksen madaltamiseksi 2-2, 7 m. Raha mahdollisti 50 miehen lapiohommat harjulla.
Erkin isoisällä oli hautauspalvelu, joka näkyi etenkin sunnuntaisin Laurinkadulla; pappa kuljetti hevosensa kanssa vainajia haudan lepoon. Jotta polle ei arjessa pitkästy, pappa valjasti hevosensa kärryyn, jonka lapiomiehet täyttivät harjun hiekalla. Sillä oli monta käyttöä, kuten kauppalan asfaltoimattomien katujen kuoppien täyttäminen. Tahollaan tien madaltamisesta tuskastunut lohjalainen ei voinut sulattaa rahojen tuhlaamista harjun madaltamiseksi jonnekin Nummentaakse, jossa on vain jokunen mökki.
Peruna kepissä nuotiolle:
Vaikeista ajoista huolimatta, tai siksi, Keon johtaja Karhu viritti väkeä urheiluun viemällä heidät mökilleen kesällä 1934. Siellä odotti uinnin ja juoksukilpailujen lisäksi rantasauna ja nuotio. Nuotion äärellä kuorittiin perunoita, jotka törkättiin kepin nokkaan, paistettiin nuotion kuumuudessa ja syötiin. Ai, että oli hyvää. Entä makkaraa?
– Kuule hei, siihen aikaan ei osattu nähdä edes unta mistään makkaroista. Se riitti, kun kuumennetun potun päälle siroteltiin hiukan suolaa, niin kyllä maistui.
Louhen pyramidi:
Louhen voimisteleva säännöllisyys oli ehtinyt kenraaliharjoitusta tekevään pyramidiin työväentalolla. Atleetit olivat jämäkkää haara–asentoa, kun heidän olkapäilleen nousi kerroksittain tasapainoaan piteleviä ”pyramidin osia”.
Katon rajaa lähestyvä pyramidi oli kaventunut Louhen köykäisimpään kärkeen. Erkki nuljui piikkipaikalla, talon teräksisten tukitankojen tasalla samalla, kun alhaalta jaeltiin ylhäällä pysyviä neuvoja. Kenelläkään ei ollut juolahtanut mieleen latvapyramidien harjoitusten liukastamat ranteet. Tästä johtuen ote lipsahti kaverista ja Erkin vapaa pudotus oli hallitsematonta päistikkaa. Lattialla asiaa ennakoinut refleksi oli heilauttanut kättään sen, ettei nuorukainen nyt ihan suin päin…
Erkki ei pökertynyt, mutta hänet kiikutettiin jollain kieseillä Puistolan kauppaan, entiseen apteekkari Waldénin talossa olevan piirilääkärin hoitoon. Ensiapuna nielletyn särkylääkkeen jälkeinen kuntoutus kesti puoli vuotta. Katkeamattomin luin selviytynyt Erkki eli sen kesää ”kipeää kroppaa nuolevaa haavaa”. Erkin morsiolle permantoon kolahtaminen oli myötäelävää herkistymistä – pyörtyi, jonka virvottaminen kuitenkin oli pikkujuttu. Se oli hoitunut ilman piirilääkäriä.
Haavoistaan arpeutuneelle ei syntynyt isompia pelkoja, kun oltiin uudelleen samassa tilanteessa – pyramidi oli alkanut huojua levottomasti. Erkki ei ruvennut ihmettelemään alempien kerroksien levottomuutta, kun hän takertui salin katon alla kulkevaan terästankoon. Tuota pikaa tankoroikkujalle toimitettiin alastulotikkaat.
Loppupuolella 1930-lukua, Louhi oli hankkinut kilpailijoille valkoiset urheilupaidat. Pikajuoksijoista tuntui asiallisemmalta, jos paitojen väri olisi vihreä. Väri antaisi kilpailuihin luonnollisempaa ilmettä. Erkki oli houkuteltu lähtemään isänsä autolla lähtemään Karjaalle, vaikka ei ollut edes ajokorttia. Kohta urheilumieli kurvasi Karjaan affääriin, jossa paidat värjättiin. Reissun jälkeen vihreäpaitaiselta kysyttiin: eikö pelottanut, jos vaikka poliisit olisi pysäyttänyt.
– Kuule hei, poliiseilla oli niin paljon hommii kaiken maailman roistojen jahtaamisessa, ettei ne kerkiny juaksemaan jonkun ajokortittoman perässä. Kuitenkaan Erkki ei tohtinut paljastaa varsin oleellista asiaan liittyvää seikkaa, jonka Erkin Risto-poika paljasti vuosikymmeniä myöhemmin. ”Isä oli jatkanut autolla ajamista kauppalan kaduilla, kunnes poliisikammarilta soitettiin Kalle-isälle ja sanottiin, että käske se Erkki poliisikammarille, niin kirjoitetaan sille se ajokortti, ettei tarvii ilman korttia kurvailla.” Uusien paitojen kuvista näkyy poikki rinnan kulkevat raidat. Ne eivät tietenkään itsestään tulleet, joten joku ompelija oli ryhtynyt tuumasta toimeen. Paitoja värjäävä reissu osui hetkiin, jolloin Huldénin Alvari oli kysynyt Erkiltä.
– Voisiks sää ottaa ton Urhon (Huldén) hoteisiis, että sekin oppis kunnol juaksemaa. Mää olin kuuliainen ja otin Urhon hoteisiini. Lahjakas poika kulki pari vuatta mun matkassa, ja kyl siit ihan hyvä juaksija olis tulluki, jos se olis ottanu juaksemisen tosissaan. Vaik kyl mun täytyy myäntää, että emmää ymmärrä kuinka mää olisin saanut Urhost nopeen juaksijan, kun sillo valmennuksest ei kukaan tuntunut tietävä yhtikäs mitään.
Silloinkin tapahtui, kun Nystenin Olof oli kilpailumatkalla autokuskina ja kuorma-auton lava oli täynnä Louhen nousevaa voimaa. Matkalla mihin lie, auton eteneminen hidastui ja Nysteeni pysähtyi hiekkatien reunaan ja totesi, takapyörän jarru on jumissa. Joo, totta, sillä rumpu melkein hehkui kuumuudesta. Jäähdyttämiseen tervittiin vettä, mutta sitä ei ollut lähimaillakaan, joten Olof komensi louhet lavalta ja sanoi. – Sepalukset auki ja kuskaa se napa jäähdyksiin.
Pojat olivat naureskelevaa sepalusta heidän suunnattuaan suihkut jarrurumpuun. Ilma oli heteken sihisevän höyryn ällöttävää lemua, joka kuitenkin viilensi jarrut toimiviksi ja matka taas taittui. (Erkki Nyqvist 2012)
Erkin kilpailuvietti oli vienyt hänet toistuvasti helsinkiläisten iltakilpailuihin Eläintarhan kentälle. Hän oli katsonut velvollisuudekseen kutsua vastavuoroisuudessaan kumppanit kisavierailuun Lohjalle. Louhessa vallinnut nokkimisjärjestys oli antanut lähettäjän tehtävät toimijalle, jonka lähetystehtävä starttipistooli kädessä sai Erkin myötähäpeämään. Lähetystehtävän alkaessa jämptin aikataulun mies oli komentanut juoksijoille. – Vaatteet pois! Riisuutujat olivat katsoneet hiukan ihmeissään komentelijaa. Kohta kuului – paikoillenne komento ja sitten – Valmiit! Juoksijat olivat takapuolen kohottavaa katsetta; keskittyivät paukauttavaan lähtöön. Valmista oli, vaan laukausta ei kuulunut. Jäykistävän odotuksen hermo petti – varaslähtö. Uuden yrityksen viivyttelyssä toinenkin juoksijoista lankesi ennakkoon. Sitten lähettäjän poskilihas alkoi nykiä: Minäpäs muutan ajoitusta, hän ajatteli. Ja kas, valmiit komennon jälkeen ei juoksijain polvet ehtineet ylös irrota, kun ruuti räsähti.
No, eihän semmoiseen menoon kukaan ollut valmistautunut, joten lähtö oli kaikkea muuta kuin tasainen. Juoksun jälkeen Eläintarhan tasaisiin startteihin tottuneet kävivät kuumana ja sanoivat.
– Tänne mei ei tulla enää ikinä kilpailemaan. Lohjalaisia harmitti, kun Eläintarhan miehille oli annettu reilua vaikutelmaa Lohjan iltakilpailuista ja sitten tämmöinen sählinki.
Lähettämisen harmia ei pitkään märehditty, kun Erkki oli kiiruhtanut taas urheilukentälle. Faneerin Urheilu oli rakentanut sinne vajan, jonka etelään kallistuneella lappeella oli vedellä täytetty peltitynnyri. Porottavan auringon tiedettiin lämmittävän veden.
– Mää olin tiätenki katsellu vesi kiälel, kun Fanerin ruumiinkulttuuri hemmotteli itseään suihkulämpöses vedessä, ja kohta veden virkistämä kuivaaja kehotti minuakin suihkuun, jos vaan huvittaa. Niin, olinhan mää juassu paitani ihan litimäräjäks, jotenka tuntuisha se kivalt huljuutella lämpöisessä vedessä semmottis, mää tuumailin. Ja siinä mun huljuutellessa Huldénin Alvari pöllähti paikalle ja katseli veden huuhtomaa puhtautta. Alvari sanoi mulle melkein vihaisena.
– Ei urheilijoitten ole tarvinnu ennenkään missään suihkuvesis lotrailla, ja silti ne on pysyny kunnossa. Motkottamasta päästyään, mää sanosi Alvarille, että mun tarttis pikkuhiljaa saada niitä matkarahoi tehdyistä kilpailureissuista.
– Ei seural semmosii rahoi ole, oli Alvari tokaissut. No, sitte mei mentiin peräkanaa harjun reunaa alas torin suuntaan ja Alvari oli ruvennu funteeraamaan asioit ja vihdoin se sanoi.
– Kyl kait mun tarttee maksaa, vaikka omast pussist ne sun kilpailumatkat.
1930-luvun puolivälissä, puhtauden vaalija Väinö Alanen oli suhtautunut luottavasti huomiseen ja rakentanut ajankohtaan yleisen saunan puukiukaineen Kulmakadulla olevaan taloon, lähelle nyk. Terveyskeskusta. Väinö oli huomioinut Erkin hikoilevat sunnuntailenkit ja antoi saunan avaimet, että pääsee kylpyyn. Vesi oli lauantaisaunojien jäljiltä vielä sopivan lämmintä, joten oli kiva mennä puhtaana kotiin. Erkin tynnörisuihku-tapaus on täytynyt ajoittua vuoden 1930-luvun jälipuoliskolle, koska vasta silloin vesijohto oli vedetty urheilukentälle.
Uuden urheilukentän ensihetkissä pukusuojarakennusten liepeillä paljastui hirmiä virtsan haju, kun ei kenelläkään ollut juolahtanut mieleen, että semmoinen huusikin olisi hyvä olla olemassa. Mää luulen, että se naputettiin saman tien kuin kentän ympärille rakennettiin se korkea aitakin. (Erkki Nyqvist)
Välirauhan aikaan Louhen kilpailuissa, Pitäjänmäen Tarmon V. Peltonen voitti Karjaan Runar Holmbergin ja Louhen ”Erkin”. Lohjalaisittain Erkki riitti, sillä Nyqvist tunnistettiin pelkästä etunimestä – näemmä.
Asemasotavaiheessa mää olin 11 kertaa lomalla. Erkki oli juossut 400 m. 52,9 ja 200 m aikaan 23,1. Kun lomille ei päässyt, sotilaille järjestettiin urheilukilpailut, jossa oli myös toimittaja Urheilulehdestä vihkoineen kameroineen. Tämä dokumentoi Karjalan kannaksen mestaruuskisoja. Toimittaja oli korkeushyppyä räpsyttelevää kameraa, jossa kranaatinheittäjäksi kouliintuneen saksihyppääjään tyylikäs ylitys taltioitui filmille rimaa hipovana onnistumisena. Urheilupressin kirjattua tarvitsemansa, hän lupasi lähettää osallistujille lehden heti sen ilmestyttyä. Korsussa odottava yksitoikkoisuus ihmetteli, kun lehteä ei kuulu. Vihdoin sitten kenttäposti toi asiaa valaisevan postikortin selityksineen: sensuuri ei hyväksynyt kannaksen urheilujuttua, koska valokuvassa olevan hyppääjän kikkeli oli luiskahtanut ulos housujen puntista.
Louhen pikaviestimiehistö, A. Lindberg, A. Ahtela, E. Nyqvist ja Unto Laakso juoksi kesällä 1945 kovan ajan 45,7. Se oli uutteran harjoituksen tulosta, sillä kvartetti oli ymmärtänyt sujuvan vaihdon antavan kapulajuoksussa etua muita joukkueita vastaan, koska ne eivät olleet tajunneet kapulavaihdon merkitystä. Ilmari Sippolan Suomen itsenäistymisen edellä asettama aika 51,5 oli alitettu kirkkaasti.
Helmikuu 1947 oli yltynyt täyteen talveen ja Lohjanharjun hiihdoissa mentiin kovaa. Elis Backman oli voittanut kiertopalkinnon omakseen. Elis oli arjen reilu lohjalaiskumppani, joka kilpailuissa unohti kohteliaisuudet hänen kumarrellessa voittajana käsivarren paksuisia kiertopalkintoja, kun me heikommat saatiin pokata pikkusormen korkuisista lohdutuspalkintoja.” Elis oli ollut töissä Erkin kanssa Keon rautaosastolla. Erkki oli mennyt johtaja T.E. Karhun juttusille ja pyytänyt lisää palkkaa. Karhu oli sanonut, ettei nyt ole sovelias aika nostaa palkkaa. Parempaa palkkaa haluava oli hiiltynyt ja sanonut ottavansa lopputilin, jos ei… T.E. hermostui ja heitti minut ulos. Mää sanosi siin ove raost, että nosta nyt edes sen Eliksen palkkaa, kun sillä on niitä pieniä mukuloitakin kotona.
Talven jälkeen kauppalasta lähetettiin Ruotsin kummikunta, Lidingöhön urheilujoukkue. (Kuvassa liuta herrasmiehiksi pukeutuneita lohjalaisia huhtikuussa lähdön hetkellä). Mä tulin 400 m juoksussa toiseksi. Ruotsalainen voittaja lähetti jälkeenpäin minulle kiitoskortin kotiin ja kumitossut. Ne oli harvinaiset siihen aikaan, mutta hirmuisen monta numeroa liian isot. Siitä huolimatta niillekin löytyi käyttäjä.
Museokierroksen jälkeen mei mentiin ostoksil, jotta saadaan tuliaisia kotiin. Saippuoissa ja semmosissa parfyymeissä oli ihan pökerryttävän huumaava tuoksu, katsos kun meillä ei kotona ollut pula-aikana totuttu muuhun kuin paperinaruun ja tervan tuoksuun.
19 50- luvulle tultaessa mulla oli selkä hirmusen kipeä. Invalidisäätiö ei suostunut leikkaamaan, mutta ne antoivat tukiliivit käyttöön. Ne oli sen verra erinomaset, että Salon Reiska soitti ja pyysi niitä lainaksi, kun sattui olemaan sopivasti vapaana.
Tuttuja kasvoja:
Ilmari Sippolan laatima kilpailupöytäkirja Louhen piirikunnallisista merkkikoe-kilpailuista vuodelta 1917 innosti Erkki Nyqvistin muistelemaan:
– Katos vain, siinä on Bertil Fagerström, jonka isä Karl Johan oli perustanut peltisepänliikkeen Lohjankylään jo vuonna 1885.
Paikallissepällä oli naapurina toinenkin seppä, Vikstedt, joten kadun pätkä nimettiin Sepänkaduksi. (Peltisepänliike vaikutti vielä puolivälissä 1960-lukua nyk. St. Honoresia vastapäätä). Eilispäivää sormeileva mielenkiinto valui listalla kohtaan: Ruben Sveygberg. Oikein kirjoitettuna asiantuntija kertasi kyseessä olleen urheilijalahjakkuus Harri Zweygbergin isän. Nimiä tunnusteleva sormi eteni kohtaan: A. Mattsson. – Hei, mutta tässähän on tämä meidän lyhyttavarakauppias Mattsson, se joka piti kauppaa siinä, kun tullaan alas heti… Tunnistavan äänen pläkkiselvä lohjalaisuus oli, ihan kuin vasta eilen…
Lyhyttavarakauppaa todistava muisti oli kuin uunituore hiivaleipä. Aikanaan katukuvasta häipynyt lyhyttavarakauppa sortimentteineen oli jotain vaatetukseen ym. napitukseen liittyvää välttämättömyyttä, tarkensi aikansa maailmaa hahmotteleva Erkki.
Iso-äitini, Ida Nyqvist edusti kanssaihmisiä Lohjan kauppalan valtuustossa ja raittiuslautakunnassa. Hän kysyi 1930 -luvun lopulla minulta kiinnostusta politiikkaan. Niin mä sitten menin johoski piirin juttuihin pariksi vuodeksi, mutta kun ne rupesivat tympii, niin jättäydyin sivuun ja koitin vältellä kaiken maailman johtokuntia ja semmoisia. Ne hoitakoot, joita kiinnostaa – minua kiinnosti urheilu.
Urheilu ei ollut päästänyt Erkkiä otteestaan, sillä talvella 1959, Rantakentällä kauppalan luistelukilpailuissa yleisen sarjan Niilo Kanner oli voittanut 500 m ajalla 59,6 sekuntia, kun 35-v. sarjan Erkki Nyqvist luisteli kolme kymmenystä nopeammin. Kalevi Ouraman 17-v. ikänopus ja voitontahto olivat lohkaisseet Erkin ajasta vielä kymmenyksen.
Lohjan Kisaveikkojen perustamisen aikoihin urheilupolitiikka oli kipeä asia Lohjalla. ”Minä en suostunut osallistumaan siihen tuskaan, koska olin pikkupojasta alkaen varttunut Louheen”. Eli, Erkki katsoi itsensä olevan kiinteä osa lohjalaista urheilukulttuuria. Kaiketi näin asian oli ymmärtänyt myös Seppälän Juhani, vannoutunut Lohjan Urheilija, joka oli todennut Erkille.”Oli se hyvä, ettet sinä lähtenyt silloin aikoinaan Louhesta.”
Urheiluhistoriikin onni oli saada tutustua Erkkiin, joten vuoden 2012 kesällä dokumentoija vei paikallisen ”urheiluhistorian” urheilukentälle. Erkki selvitteli taannoisia urheilualueita ja asioita. Kotiin ajettaessa, Erkki pyysi pysäyttämään auton henkilääkärinsä Pekka Suppolan haravoidessa pihamaataan. Kohta keskustelu kääntyi urheiluun ja Erkki totesi seuraavansa veteraanien mestaruuskilpailuja. Kisoihin oli osllistunut joku Saloa edustava Limperi. Se oli hypännyt pituutta 212. Erkki veti henkeä ja totesi. ”kyll määki viäl kaks metrii hyppäisi.”
(Louhi jk.28.6.1926 7§, LU 3.5.1962,Vanh.Lohjl. s. 87,Uusmaal. 31.5.1927,UmK 30.1.1931, 8.5.1931) LU 14.2.1932, UmK 18.3.1932, 30.6.1933, 23.11.1933,Lohjan kauppala 1926-1955 s. 97, Keko-lehti 14.9.1934, Mirja Ranta 2012,UmK 27.5.1941, LH s.84,LU 21.2.1947, LU 13.5.1955, LU 20.2.1959, Erkki Nyqvist 2012-2014)
Teksti. Alhola Eino