Lohjalaisen Toivo Kuitusen kirjoitus 1930-luvun pulavuosilta

Komppania! Seis! Sotilaallinen karskisti kajahtava komento pysäyttää heinäkuisessa kuumassa säässä pölyävällä Nummentiellä kohti Lohjan kauppalaa marssivan pyhäpukimissaan olevan enimmäkseen saapasjalkaisen ja lieripäisen joukon, jonka suuruutta ei nummenrinnassa kannon nokassa istuva nuorimies voi ensin tarkalleen määrittää.

Pölyn laskeuduttua muun maantietomun joukkoon voidaan havaita sodanvahvuisen komppanian 150–200 miestä pitävän marssitaukoa hikeä pyyhkien ja jotkut jopa vahvasti huohottaen. – Kuuluu jälleen kajahtava ääni — valmistautukaa! Komppania! Asento! Ojennus! Katse eteenpäin! Tahdissa mars! – Mikä p-keleen sotajoukko tämä on, ihmettelee itsekseen nuorimies. Ei niillä ole sotilaspukimia kuin joillakin ja aseita ei näy, ei ainakaan päällä päin. Jonkinlaisessa tahdin tapaisessa porukka marssii kohti kauppalan keskustaa – kauppatoria.

Nämähän ovat niitä lapualaisia, pulamiehiä, jotka kokoontuvat määrätyissä ennakolta sovituissa keskuksissa, joista sitten kerääntyneinä suureksi pääjoukoksi marssitaan pääkaupunkiin, herrojen Helsinkiin vaatimaan maahan kuria ja järjestystä ja – kommunistit helvettiin! Lohjan kauppatorilla otti joukkoja vastaan kapteeni Carlsson, järjesteli niitä komppanioihin sekä muutamain muitten avulla toimitteli joukoille muutakin huoltoa. Lotat hoitelivat heille kenttämuonituksen. Levättyään ja ruokailtuaan joukot jatkoivat matkaansa päämääräänsä kohden.

Liekö ollut marssijoista joku asialla etsimässä työväenjärjestöjen kärkimiehiä, kun joku totesi ettei niitä missään näy, eikä ketään ollut kotona. Näin olikin ollut tuona sunnuntaipäivänä asianlaita. Ei ollut työväen pampuista ketään kotosalla, kaikki olivat olleet, ”käpykaartissa” ja muiluttajia piilossa aina Rannan Teutua myöten.

Omat isänmaalliset voimansa täällä Lohjallakin jylläsivät, ei tarvittu vieraita toimeenpanijoita. Rakennettiin valistustalo Harjula nimenomaisena tarkoituksenaan vieroittaa tehtaan työväki pois Työeväentalon ja sen erilaisten yhdistysten vaikutuspiiristä. Tehtailla annettiin kiellot työväentaloilla käyneistä erottamisen uhalla. Kun tunnettiin työttömyyden kirous ja tiedettiin työttömien armeijan paljous ei kukaan vapaaehtoisesti heittäytynyt uhmaamaan työnjohdon kieltoa. Niinpä mm. Faneritehtaalla työskentelevistä Lohjan Työväen Näyttämön näyttelijöistä perustettiin runko Harjulan Näyttämökerholle, joka aikansa toimi kohtalaisen menestyksellisesti.

Kalkkitehtaan töihin ei enään kelvannut kuin vapaaehtoiseen maanpuolustusjärjestöön kuuluva henkilö. Ojamon louhimo, ts. kalkkimäki ja Kalkkitehdas oli julistettu vapaiksi työmaiksi Suomen Ammattijärjestön taholta 1930 syksyllä ja oli siten kolme ja puoli vuotta kestänyt lakko päättynyt, mutta patentti-isänmaallisuus ja suoranaiselta vihalta vaikuttava kauna työväenjärjestöjä ja etenkin kommunisteja (työväen järjestöthän olivat kaikki kommunistisia ja ”Moskovan asialla” sinivalkoisissa silmissä) kohtaan aikaan sai mm. sen, että henkilön piti kuulua suojeluskuntaan työhön päästäkseen. Niinpä eräs Bergströmin kolmesta vankasta veljeksestä, jotka kommunistivainon aikana joutuivat eräiden muiden mukana erotetuksi Lohjan lautatarhalta, liittyi Virkkalan suojeluskunta-osastoon. Tavatessani hänet kerran ”formussaan” ja ihmetellessäni kelkan kääntöä, sanoi olleensa tähän pakotettu leivän itselleen ja perheelleen turvatakseen.

Lapuanliikkeen vaikuttimien alaisuudessa myöskin noina vuosina Lohjanvesistön Metsäyhtiön sahan johtajat Toivonen ja sittemmin Rommi pitivät huolen siitä, etteivät kommunismin siemenet päässeet pilaamaan heidän työväkensä ajatusmaailmaa. He poistivat mm. lautatarhan työmiesten joukosta kaikkein ammattitaitoisimmat työntekijät (joidenkin kademielisten kantelijain kielen käytön ansiosta), ja ”Firman asioita ei taatusti hoideta Työväentalolla”, totesi toimitusjohtaja Vartiainen tämän kirjoittajalle aikoinaan. Se oli Suomen Lukon ja IKL:n toimintojen aikaa, joiden uhkeimpana edustajana ja toimeenpanijana seudullamme oli KalkkiPetteri alias vuorineuvos Petter Forsström, Virkkalan valtias.

Sanomalehdistö kertoi Brasiliassa olleen edellisvuonna niin valtavan kahvisadon, jottei se mahtunut maailman markkinoille hintojen pudottua ja markkinoinnin tultua mahdottomaksi. Oli pitänyt polttaa tuhansia tonneja tavaraa. Samoin oli käynyt Kanadan vehnäsadon. Nämä olivat valtavan suuria osatekijöitä maailman laajuiselle lamakaudelle, jonka vaikutukset alkoivat tuntua vuoden 1930 aikana Suomessakin. Tavallinen niska limassa töissänsä ahertava työmies ei näistä käsittänyt tuon taivaallista, ainoastaan kun palkkojen aleneminen pienensi tilipussia, sai se mielentilan kärjistymään ja ”herrojen metkuja ja juonia” kirottiin katkerasti.

Maailman kauppamarkkinat hiljenivät, teollisuuslaitosten varastot täyttyivät, tuotantoa piti ensin supistaa, sitten lakkauttaa ja jäädä odottamaan kauppamarkkinain avautumista. Työviikkoja piti lyhentää, työväkeä vähentää, sitten panna laitos seisokkiin ja antaa työväelle lopputili.

Rakennustoiminta lakkasi, pienyrittäjät lopettivat toimintansa, teollisuuslaitokset vähensivät työväkeä ja työttömien armeija alkoi kasvaa. Lohjanvesistön Metsäosuuskunnan sahalaitos Hiidensalmessa oli toiminut aluksi reippaasti kolme vuotta erinomaisin tuloksin ja hyvin palkkoja maksaen. Syksyllä 1930 oli lokakuun puolivälin jälkeen edessä seisokki ja työväestön kotiuttaminen. Sahalaitoksen rakennuksissa asuvia erikoisammattimiehiä ja työnjohtajia lukuunottamatta annettiin kaikille lopputilit. Tämä toistui neljänä syksynä perättäin. Lohjan saha, jossa tämän kirjoittajakin työskenteli, kävi kesäkauden ja seisoi talven. Voidakseen viettää niin auliisti työnantajan taholta annetun kuuden kuukauden hiihtoloman kunnollisesti matkustuksineen ja hiihtolomaretkineen olisi — sen sijaan että kuukausiansio kesäkaudelta oli keskimäärin 1.000 markkaa – sen pitänyt olla kohtuuden mukaan se verran vähintään viikossa. Sensijaan useat elivät kädestä suuhun sen tyylisesti, että saatu palkka riitti viikon ja toinen viikko elettiin kauppiaan antamalla luotolla, joka sitten maksettiin tilistä. Niin oli tili monien kohdalta mennyt jo ennen kuin tilipäivänä työmaalta kotiin ehti – tarvitsematta tässä olla ”varpuskellarien” osuuttakaan. Näin ollen lopputilin tullessa oli heti pillit pussissa.

Kärjistyneen työttömyystilanteen edes osittaiseksi helpottamiseksi oli kauppalanhallitus järjestänyt perheenhuoltajille hätäapu- eli varatöiksi katurakennustöitä kunnostaen ja uusien vanhaa tie- ja katuverkkoa sekä rakentaen kehittymässä olevaan uuteen kauppalan asuntoalueeseen Nummen taakse nummimaiseen suoalueeseen aivan uutta katuverkkoa. Nuoret miehet kutsuttiin noin viikkoa ennen joulua 1930 hankkimaan itselleen joulurahoja Nummentaustan katurakennustöihin. Syksy oli myöhäinen, maa sulaa ja ilmat leppoisia kun me muutaman kymmenen nuoren miehen porukalla raivasimme Nummentaustan katualueita joulunalusviikon viitenä päivänä, ansaiten 32 mk päivässä eli tuona aikana 160 markkaa. Se olikin ainoa tulo kevääseen mennessä, jolloin lautatarhatyöt kutsuivat.

Omakotirakentajalla, jollainen isänikin oli, oli tietenkin huomattavasti velkaa. Se oli aina veikkoa otettaissa mutta veljenpoikaa maksaessa kuten niin monesti sai todeta. Eräänkin kerran isäpapan tullessa kotiin ja ojentaessa äidille viikon palkkana 130 markan tilipussin hän puolestaan ojensi isälle Lohjanvesistön Metsäosuuskunnan lähettämän rakennustarvikelaskun määrältään 5500 markkaa korkoineen. Lisäksi uhka käräjiin sekä ulosmittaukseen, jolloin maksettava summa olisi 7000 markkaa – ellei laskua sovinnolla ja ajoissa maksettaisi.

Pakkohuutokaupat olivat miltei jokapäiväinen ilmiö, uteliaita huutajia oli, mutta rahaa ei. Niinpä erään naapuristossamme asuvan perheen lautarakenteinen omakotitalo tontteineen meni 6000 markalla. Perittävä summa oli ollut paljon isompi.

Kotitalossani asui puolisen vuotta vuokralaisena vanhus-ikää lähentelevä työtön puuseppä vaimonsa ja poikansa kanssa, mutta vuokraa he – työttömät – eivät pystyneet maksamaan, vaikka se halpa oli, vain 100 markkaa huoneesta kuukaudessa. Mutta mies kun oli puuseppä ja hänellä työkalut sekä talossa käypää puutavaraa, niin hän teki vuokran maksuksi huonekalut hajoamistilassa olevien sijaan. Heidän jälkeensä myöhemmin tullut vuokramies sai nappärillä käsillään aikaan pihakeinun asuntovuokransa maksuksi.

Työttömyys kukoisti noina talvina. Sahalaitoksen erikoismestareita ja ammattimiehiä piti yhtiö leivissään järjestämällä metsätöitä, tukinkaatoa ja siihen liittyvää hommaa. Kun miehet hankkivat itselleen ensin metsätyövälineet, ostivat viikon eväät ja matkustivat sitten taipaleitten taa johonkin salotorppaan majoittuen 10 markan vuorokausimaksusta ja sitten metsänkaadossa ansaittiin 8 markan päivätuloja – niin arvata saattaa mitä niistäkin hankkeista tekijälleen koitui.

Jos joku onnistui saamaan itselleen työksi kutsuttua ”herkkua”, niin siitä ei saanut kunnolla suolarahoja. Niinpä oli eräs vanttera mies saanut hommakseen ropsin kuorintaa Hiidensalmessa, Lohjan satamassa. Kaveri oli hankkinut hyvän kuorimaraudan, rakentanut kunnollisen kuorimatelineen ja viilteli kuorta vauhdilla ja voimalla saaden ansiokseen 10-12 markkaa päivässä kun ei työpäivän tunteja rajoittanut.

Saukkosen kaupan seinässä Suurlohjankadulla oli kerran luettavissa ilmoitus, jossa tarjottiin halonhakkuuta jossakin lähiseutujen metsissä ja että motista maksettavasta hinnasta suorittaa toisen puolen kunta ja puolet maksaa tehdasyhtiö. Tämä oli todistus aikakauden ahdingosta, kun kunta joutui auttamaan vielä teollisuuslaitostakin metsätyöpalkkojen maksussa.

Palkat alenivat jatkuvasti teollisuuslaitoksissakin. Mm. Sahan lautatarhalla töiden keväisin alettua olivat tariffit jälleen pudonneet 10 % edellisestä vuodesta, välillä kesken parhainta kesäkautta saattoi tulla ilmoitus, että puutavaralla on huono menekki, pitää pudottaa 5 % palkkoja. Vara- eli hätäaputöissä olivat ansiot loppujen lopuksi paremmat kuin firmojen metsätöissä. Olihan viikkopalkka vakiintunut sentään 130 markkaan ja 1932 kevätkaudella Moision alikäytävän rakentajilla oli tuntipalkka 2:75 mikä teki 22 markkaa päivältä. Santajunassa, jossa minulla oli ”ilo”, olla mukana muutaman päivän oli palkka 30 markkaa päivältä, mitä sen aikaiseen palkkatasoon nähden oli pidettävä hyvänä, mutta työ oli myöskin erittäin raskas – eikä ollut pitkäaikainen.

Ojamon lakon jälkeinen aika oli melkoista kurimusta irralliselle väestölle, siis niille joiden ei ollut onnistunut päästä kiinteään työhön tai saada vakinaista tointa. Monet yrittivät kulkukauppiaina, kirjallisuusasiamiehinä, remonttimiehinä, hevosajureina ja niin edelleen, mutta monet myöskin ryhtyivät spriin salakuljettajiksi, joka homma oli kieltolain tultua voimaan v. 1919 yhä vain kiihtynyt ja vilkastunut. Useat näkivät tässä bisnekset vähittäismyyjinä, tippakauppoja, varpuskellareita ja huikkabokseja alkoi olla niin monessa asumuksessa, ettei luku määrästä ollut tietoakaan. Tiettävästi Lohjankylän tunnetuin spriivarttien, virolaisen perunan myyjä oli Nymanska, amerikanleski poikineen. Rangaistukset, sakot ja tehokkaalta tuntunut valvonta ei tuntunut pirtun kuljetusta ja käyttöä paljoakaan hillitsevän. Tappelun kahinat puukotuksineen eivät olleet harvinaisia ja juovuspäissä tehty tappo ei ollut kovinkaan harvinainen tapahtuma. Aikoinaan suurinta huomiota herättänyt ja pitkähköön oikeuden käyntiin johtanut ampumistapaus tapahtui noina vuosina Lehmijärvellä, jolloin lohjalainen poliisi joutui itsepuolustuksekseen ampumaan spriin salakuljetuksesta epäillyn miehen mennessään tätä jonkin rettelön vuoksi pidättämään.

Tammikuun 30. päivänä 1932 eduskunnassa hyväksytty väkijuomalaki johti Valtion Alkoholiliikkeen perustamiseen lain tultua voimaan sanottuna vuonna huhtikuun alusta, jolloin Alkon myymälät avattiin. Lohjan ensimmäinen Alkon myymälä sijaitsi Lohjanlinnan alakerrassa, Karstuntien puolella ja ovi oli sama, joka tänäpäivänä vie hammasproteesinikkarin viereiseen ”rättikauppaan”. Se oli melkoinen takaisku spriin kanssa mesojille, samoin raittiuspoliiseille apulaisineen. Pitkään tosin huikkaboksit vielä tämän jälkeen toimivat. Käydessäni 1933 talvella Saarisen verstaalla kolme kuukautta autohommissa saadakseni ammattimaisen ajokortin monasti ihmettelin, mistä kummasta mestari Saarinen aina nappasi päänsä täyteen. Selvänä hän oli miesten parhaita, mutta kännissä sellainen risa – kuten yleensä pahat juopot. Siinä oli vastapäätä – oliko se nyt Kaarlolan talo — yläkerrassa vuokralainen, joka piti yllä anniskelua. Siellä ne mekanikot – eivät kaikki – ja mestari kävivät huikalla ja ”tulokset” näkyivät. – No, päättyihän nekin hommat aikanaan.

Hinnat pysyivät monet vuodet kurissa. Keon myymäläverkko hiljalleen laajeni ja henkilökunta piti yllä harrastuksenaan Kekolaisten Kerhoa. Lohjan Työväen Näyttämö toimi ja turneili käyttäen kulkuneuvonaan Viljasen Urpon kuomulla varustettua kuorma-autoa, kunnes katsottiin asialliseksi turvautua Lohjan Liikenteen linja-autoihin, jolloin voitiin jo katsoa lamakauden olevan tällä kertaa taaksejäänyttä elämää. Samaa todisti 1934 helmikuun lopulla työnjohtajalta saamani työkutsu Selkiin Metsäyhtiön tukkivarikolle tukinlastaukseen. Se tiesi kohdaltani monet talvet kestäneen työttömyyskauden päättymistä ja pula-ajan loppumista. Kuluneen neljän vuoden aikana en saanut markkaakaan työttömyysavustusta, koskei ammattiosasto pystynyt maksamaan. Kotiväkeni oli saanut yhden ruokapaketin ja yhden vaatepaketin tuona aikana. Suojeluskuntatalolla pidettyyn soppajakeluun en osallistunut kertaakaan, tosin kerran maistoin ja totesin sen kyllä olleen kunnollista muonaa.

Aika oli parantunut, töitä ilmeni kovasti ja etenkin maanteitä rakennettiin runsaasti autokannan nopean lisääntymisen vuoksi. Nyt sai jäädä odottelemaan seuraavaa lamakautta, joka oli viimeistään viiden vuoden kuluttua tuleva, sillä natsismi nosti vahvasti päätään Saksan maalla.

Teksti kirjasta Näin Lohjalaisittain. Kirjoittaja Pentti Eertamo 1981.

 

 

 

 

 

 

Vieritä ylös