Suomalainen kymmenottelija on syntynyt vuonna 1946 Parkanossa, jossa lapsuuden kokemukset eivät olleet mukavia, sillä hän kärsi maitoruvesta ja allergiasta. Eläinpöly aiheutti astman. Isä oli sekatyömies, asuttiin vuokra-asunnossa, josta puuttui sähköä. Vesi saatiin taloon kantamalla ämpäreillä. Tästä johtuen hänet jouduttiin sitomaan sänkyyn ihon jatkuvan kutiamisen takia. Urheilukipinä iski Heikkiin kesällä 1957. Sisarusten kanssa oli jouduttu mummolaan, kun äiti meni synnyttämään pikkusiskoa. Sillä välin Viljo-eno järjesti meille pihakisoja. Heikki hyppäsi korkeutta 122 ja pituutta 352. Seuraavana vuonna naapurin isompi poika alkoi opettaa kyläpojilla pesäpalloa. Kohta pelattiin kylien välinen pesäpallosarja, johon osallistui kymmenkunta kylää. Yhteiskoulun voimestelun opettajana toimi kuuluisa pesäpallomies Erkki ”Pulla” Heikkilä. Heikki innostui asiaan Paavolan Sepon kanssa niin paljon, että iltamyöhällä kyläraitilla kaikui. Semmoisia tuloksia ei voi unohtaa.
Kotona isä päätti vuonna 1959, että Heikki pannaan oppikoulun pääsykokeisiin. Selviydyin kokeista neljän muun kylän pojan lisäksi. Koulumatkaa oli seitsemän kilometriä ja minulla oli Pomo-merkkinen pyörä, joka hajosi harmittavan usein. Heikki osti 16-vuotiaan kesäansioilla kolmivaihteisen pyörän. Eli seitsemän vuoden koulumatkat hän teki pyörällä, mutta ylioppilaskirjoitusten aikaan hän kulki linja-autolla. Pesäpallon lisäksi Heikki harjoitti korkeushyppyä, koska hän huomasi olevansa siinä luokkansa paras. Vaikka hän oli pikkuinen, pohjelihakset olivat vahvat. Sisäjalkatekniikalla hän hyppäsi jo 136 cm.
Sitten Heikki venähti 30 cm. pituutta lisää ja vuonna 1966 hän hyppäsi korkeutta 193 cm. Seuraavana vuonna Heikki oli Parkanon syöttäjä ja he putosivat Suomisarjasta. Heikki lopetti pelaamisen ja alkoi keskittyä korkeushyppyyn, jossa tavoite oli 2 m. Se ylittyi. Heikki ei halunnut armeijan Santahaminan urheilujoukkoihin, koska siellä ”juoksutettiin liikaa”. Harjavallassa vuonna 1968. Vuoden 1969 tulos 204 antoi edustuspaikan Kansainvälisen sotilasurheiluliiton kilpailuihin. Ranskan kilpailuissa Heikki sairastui kesken kaiken, eikä voinut osallistua.
Pääsykokeet Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle kestivät neljä päivää. Pyrkijöitä oli 300 ja sisään pääsi 25. Heikki oli yksi heistä.
Heikki oli loukannut polvensa kesällä 1970, jolloin voimistelunopettaja, valmentaja Perri Helin kehotti 72 kiloista hoikkaa poikaa, harjoittelemaan ”moniottelumaisemmin”. Näin Heikki alkoi paneutua juoksu-, heitto-, hyppyharjoitteluun.
Vuonna 1971 hän työnsi kuulaa hiukan yli 11 m ja juoksi 400m aikaan 61,2. Naurettavia tuloksia 21-vuotiaalta. Seuraavana vuonna hänet valittiin yllättäen Suomi-Ranska-Italia- Romania maaotteluun, jossa hän teki seipäässä 1. kerran yli 4 m. ja lopputuloksen yli 7000 pistettä. Kuusankosken SM-kilpailuissa Heikki tuli 3. Juoksut alkoivat sujua. Vaikeuksista huolimatta, vuonna 1973, asiaan paneutunut aloitti keskittymisen Montrealin kisoihin.
Vuosi 1974 alkoi mukavasti, sillä Heikki teki heti toukokuussa 7687 pistettä. Leppänen muutti ja tuli Lohjalle voimistelunopettajaksi. Seuraavana vuonna hän voitti SM-kisoissa hopeaa ja kesällä 1976 hän voitti Suomen mestaruuden. Tulos oli pettymys: ei sillä pärjää Montrealissa. Kuitenkin hänet valittiin kisoihin. Hän edusti edelleen Punkalaitumen Kuntoa.
Lohjalle muuttaneen ensihuomioita oli vahva murre. ”Veset silmissä – ihan hirmiä jne.” Ei se haitannut, sillä harju ja järvi antoivat kotoisan vaikutelman. Olkoonkin, että paikallinen urheilupolitiikka oli vetänyt jossain vaiheessa mietteliääksi. Ajatella, kolme seuraa ylläpiti yleisurheilua. Se kummastutti uuslohjalaista – Katsoin jo tuolloin, että lajeja tulisi yhdistää, valmennusta keskittää ja erillään olevat Lohjat yhdistää.
SM-tasolla Leppänen oli voittanut vuosina 1973-76 pronssia, hopeaa ja kultaa 10-ottelussa. Hän oli juossut 400 m. 49,8 ja 1500 m 4,53,7. Vuonna 1975, Urheilulautakunnan esityksestä, hänet valittiin Lohjan kaupungin parhaaksi urheilijaksi.
Entä Montrealissa? Kisoissa hän joutui keskeyttämään lihasrevähtymän takia. Hän ymmärsi, ettei kroppa kestä moniottelua, joten kilpaura päättyi. Silti kiinnostus urheiluun ei lakannut, vaan vuonna 1978, hän ryhtyi kuulaan ja kiekonheittoon. Kuulassa syntynyt tulos 18,12.
Lohjan kaupungin Urheilulautakunnan toimintakertomus vuodelta 1978: kaupunginhallitus valitsi lautakuntaakuultuaan Lohjan parhaaksi urheilijaksi Heikki Leppäsen. Hän oli SM- kilpailujen kuulantyönnössä kahdeksas.
Louhen Jari Ahlroth oli elokuussa 1979, TUL-ykkönen 400 m:llä juostuaan ajan 51,7. 200 m:llä hän oli 3. ajalla 23,7. Lohjalaisjuoksun superlupaus oli tehnyt elokuussa ajan 50,1 400 m:llä. Se oli A-poikien TUL:n ennätys. Heikki toimi Jarin valmentajana. Jari oli tunnollinen harjoittelija. Intervalliharjoituksissa näkyi pojan peräänantamattomuus, Meni niin lujaa, että harjoituksen loputtua oksensi.
Syksyn 1987, lehtihaastattelussa Leppänen painotti terveyden merkitystä ihmisillä. Voimistelunopettajana joutui katsomaan koululiikunnan aiheuttamaa pahoinvointia. Vuosina 1983-1995 Leppänen toimi SUL:n lajivalmentajana. Leppänen ymmärsi palloilulajien suosion Lohjalla olevan korkealla ja painotti, että omiin junioreihin tulee satsata, jotta pelaajat varttuvat edustus joukkueeseen. Toisaalta hän ihmetteli vielä vuonna 2012, kuinka LoPa tekee vahvaa juniorityötä, mutta junioreista ei tahdo millään nousta pelaajia edustusjoukkueeseen.
1980-luvun lopulla Leppänen oli mukana, kun Lohjalle oltiin perustamassa yleisurheiluun erikoisseuraa.
Leppänen kertoi arvostelleensa perustellusti hiihtovalmennusta päästyään radion urheilukommentaattoriksi. Heikki oli kehottanut huomioimaan kunnon, joka on kestävyyttä, sekä nopeuden olevan kimmoisuutta ja voimaa. Leppäsen mielestä valmennuksessa oli tärkeät osa-alueet jätetty huomioimatta. Johan alkoi tulla arvostusta. Tande Bayn MM- hiihdoissa valmentaja Vähäsöyrinki poltti päreensä radio Suomen haastattelussa Heikki Leppäsen antamien lausuntojen takia.
Lohjalaisurheilussa Leppänen koki olleensa tekemisissä ihanteellisten valmennettavien kanssa, kuten Jari Hirvonen, jolle oli helppo laatia painonnosto-ohjelmaa. Marjut Lukkarinen /Rolig oli tehnyt kovasti töitä, mutta tahkosi aikoinaan paikallaan; voima ja kovuus puuttuivat, kunnes Marjutin, Reijo isä soitti ja kävimme läpi valmennusohjelman. Siihen oli kuulunut valtava määrä treeniä, ymmärsin. Laitoimme ohjelman uusiksi vuonna 1989. Koin elämän upeina hetkinä sen, kun Marjut teki Immulan tiellä 4 km:n testijuoksussa yli minuutin parannuksen ennätykseensä. Oli selvää, että Reijon tytär tekee kovaa tulemistaan.
Marraskuun lopulla Rukalla, 1. kisa osoitti Marjutin kohonneen Suomen huipuille. Reijo oli soittanut ja kertonut, kuinka kilpailujen jälkeen oli aina joutunut taustalla kuuntelemaan muita. Marjut voittaessa, tilanne muuttui ja muut tahtoivat kuunnella. Marjutin vanhemmat uhrautuivat ja varmistivat taustalla Marjutin tehdessä kovaa tulemistaan hiihtäjänä; jakoivat aamuisin lehtiä yhdeksän vuotta päätoimensa ohessa. Kova sitoutuminen asiaan oli vienyt 19 vuotta, kunnes menestystä tuli. Marjut oli tinkimätön ja ihanteellinen tekemään osuutensa.
Jossain vaiheessa kuvioon tulivat ristiselkävaivat. Ne aiheuttivat pelkoa, mutta oikeilla liikkeillä vaivoista päästiin eroon. Albertwillen kisojen edellä 1992 oli kova paikka, Marjutille oli tulossa angiina; oli pakko pitää paussi kovan treenin jälkeen, ettei tauti puhkea. Albertwillen kisojen viisi km. katsoin uimahallin kahviossa. Marjutin kulta oli täyttymys. 1992
Joulukuun 1992 LU:ssa Heikki Leppänen herätteli suurta yleisöä lapsiurheilun lieveilmiöillä toteamalla mm jääkiekkoilun harjoitusfilosofiasta seuraavaa: Lasten ja nuorten terve kehittyminen estyy jos jääkiekon plus muiden palloilulajien harjoittelu rajoittuu lähes kokonaan halli, tai kenttävuoroihin, joita joukkueilla on käytössä (niin, olisiko ollut niin, että 1950-60-luvulla Rantakentän lapset virittyivät peleihinsä toistuvammin, kuin täyden palvelun äärelle autokyydein kuljetettu hallisukupolvi konsanaan?). Leppänen jatkoi. ”8-13 vuotta ovat lasten tärkein ikä motoriikan, että hengitys- ja verenkiertoelinten osalta. Lajien tekniikat opitaan leikinomaisesti (esim. pallon lyönti). Elimistö karaistuu, nivelet ja lihaksisto vahvistuvat. Lapsuuden monipuolinen aktiivisuus on parasta urheiluvammojen ennaltaehkäisyä. Urheilijan kunto voidaan jakaa voimaan, kestävyyteen, nopeuteen ja kimmoisuuteen. Lajitekniikan kehittäminen vaatii lukemattoman määrän toistoja. Lapsen harjoittelun tulee sisältää kaikkia em. harjoitteita. Mitä nuorempi, sen leikinomaisemmin”. (Lohj. ka. Urh. Lta.k.18.5.1976 27§) LU 26.5.1978, 18.8.1979)LU. 19.12.1992 HL,
http://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Lepp%C3%A4nen, LUU vuosikirja 2002, Heikki Leppänen 2012)
Teksti Eino Alhola