Korhonen oli syntynyt 21 9.1926 Ensossa, nykyisessä Svetogorskissa. Urheilu oli ollut Wäiskille pienestä pitäen tärkeä asia, sillä isä oli veistänyt vasta nelivuotiaalle koivuhaloista sukset. Poika pääsi nopeasti kiinni pallopeleihin ja uintiin. Ensimmäisiin kilpailuihin Wäinö osallistui kymmenen ikäisenä. Niihin olivat ihmiset lahjoittaneet vanhoja teelusikoita palkinnoiksi. Semmoisilla lusikoilla oli urheiluun innoittava vaikutus. Radiosta kuuntelin ensimmäiset EM-kilpailut, joissa Kalevi Kotkas voitti korkeuden. Vuonna 1936, koulukaveri pääsi katsomaan Berliinin kisoja. Kyllä silloin harmitti. Se kasvatti pojan sisus, joten juoksu oli pojan vahva laji. Siksi hän sai lisänimen Murakoso. Hän oli Berliinin kisojen japanilainen, joka oli pitkillä matkoilla viedä suomalaisilta kolmoisvoiton.
Wäinön äiti oli kuollut pojan oltua vasta yhdeksän ikäinen. Isä huolehti yksin suurperheestä, mikä vähensi ”Murakoson” mahdollisuuksia osallistua urheiluun. Poika meni jossain vaiheessa salaa harjoittelemaan, niin isä oli todennut kotiin tulevalle. ”Mee sinne syämään, miss oot päivän tienannutki”. Talvisota syttyi ja kohta isä kuoli rintamalla ja Wäinö jäi sisarustensa kanssa orvoksi ja kansakoulu jäi kesken. Vuonna 1940 hän hakeutui Helsinkiin, jossa jatkoi uimista, kori- jää- ja pesäpallon pelaamista. Vuonna 1942 hän oli voittamassa TMP:n riveissä pesäpalloilun TUL:n nuorten Suomen mestaruutta Lohjalla. Koripallossa pelipaikka avautui syystä, että isot miehet olivat rintamalla. Sen takia pienemmätkin pääsivät mestaruussarjan korikoripalloon mukaan. Välillä pelit keskeytettiin, kun venäläiset pommittivat Helsinkiä, ja kun pommitus taukosi pelejä jatkettiin.
Olympiakisojen yhteydessä vuonna 1948 päätettiin, että 5-ottelu on avoin myös siviileille. ”50- luvun alussa käytettiin ammunnassa vielä unitabletteja. Kun uinti tuli saman päivän ohjelmaan, saattoi kilpailija ottaa enää pari olutta ennen ammuntaa. Silloin ei puhuttu mistään dopingeista”, kertaili Wäinö. Uimahalleja ei ollut kuin Yrjönkadulla ja kadettikoululla. Siksi oli asuttava elsingissä, jos aikoi menestyä. Jos olisin opetellut heti alkuun kroolia tilanne olisi ollut parempi. Wäiskille ammunta tuotti vaikeuksia; käsi tärisi kilpailuissa kuin riivattu. Hän alkoi harjoitella itsesuggessiota; käsi lakkasi vapisemasta. Ja niin vuonna 1951 hän voitti SM-pronssia.
Helsingin olympiakatsastuksissa hevonen pillastui ja kisat jäivät väliin. Vuosina 1954 ja -55 hän voitti 5-ottelun Suomen mestaruudet.
Melbournen olympiakisat vuonna 1956 osuivat marraskuulle, koska toisella puolen maapalloa oli päinvastainen vuodenaika mitä Suomessa. Matka Australiaan kesti kolme viikkoa reitillä Grönlanti-Nova scotia-Los Angeles, jossa vietettiin päivä Hollywoodin taivaan alla. Yöllä lennettiin Havajille, jossa oltiin 3 vrk. Paikallisen Grand hotellin aulassa itse Jesse Owens tuli ja esitteli itsensä. Viisiottelu-kilpailu aloitettiin 23.11 ratsastuksella, jossa Wäinö sijoittui yhdeksänneksi.
Seuraavaksi tuli vuoroon miekkailu, jonka osallistujat tiesivät sen olevan kisojen kovin koitos, sillä lämpö huiteli 30 cº astetta varjossa miesten otellessa miekoin 35 ottelua toinen toisiansa vastaan. WK voitti 25 ottelua sijoittuen 2. Se vei hänet kokonaiskilpailun kakkoseksi.
Ammunta-aamuna Wäinö oli vetänyt päähänsä pipon, jota ilman ei kilpaillut. Se oli unohtunut kotiin ja kun vaimo tiesi sen merkityksen, hän lähetti sen postin mukana kisakaupunkiin. Pipo päässä – kaikki hyvin ja kisa saattoi alkaa. Wäinö ampui tasaisesti sijoittuen 5. Paukkeen tauottua laskukoneet rätisivät ja tunnelma kohosi kattoon, kun kuulutus kertoi. ”Wäinö Korhonen, Suomi johtaa kilpailua”. Niilo Tarvajärvi oli kuulolla, jolloin Wäinö oli astellut Tarven viereen ja todennut. ”Otapas nyt Korhosen akan pojasta kuva, hän on urheilu-uransa huipulla. Tästä eteenpäin ei ole kuin alaspäin menoa”. Sitten tuli vuoroon keskipäivän kuumuuden maastojuoksu. Joukkueen lääkäri antoi pojille suolatabletin kramppien välttämiseksi. Olavi Mannonen voitti hopeaa ja Wäinö pronssia. Lisäksi Suomi voitti joukkuepronssin. Mitalien ratkettua meille tarjoiltiin kakkukahvit.
Kahvien jälkeen oli aikaa seurata kilpailuja, joissa vesipallofinaaliin olivat selvinneet Unkari ja Neuvostoliitto. Koska N-L oli syksyllä miehittänyt Unkarin, tiedossa oli kiihkeä ottelu. Siksi unkarilaiset eivät tykänneet vastustajasta. Wäinöltä puuttui lippu otteluun, joten hän oli sanonut Erik von Frenckelille, KOK:n Suomen edustajalle. ”On se nyt merkillistä, ettei vesipallon Suomen mestari pääse katsomaan ottelua”. Frenkel kaivoi Olympiakomitean rintamerkin, antoi sen minulle ja sanoi. ”Menet merkki kädessä kutsuvieraskatsomoon.” Merkin saanut ihmetteli. ”Kuinkas sinä sitten pääset otteluun”? ”No, minut kyllä kaikki tuntee.” Näin Väiski pääsi sisään ja näki kiihkeän ottelun, jossa verta oli altaassa enemmän kuin vettä, noin kuvaannollisesti
Korhosen urheilu-uraan sisältyi vuoden 1957 ja -59 menestys, joissa hän voitti MM-kisojen joukkue hopeaa ja pronssia v.1958. Kalpamiekkailun SM-kisoissa Korhonen saavutti yhden joukkuekullan ja henkilökohtaisen pronssin vuosina 1962-63. Wäinö kohtasi urheilu-uransa ikimuistoisinta draamaa vuoden 1962 Meksikon MM-kilpailuissa. Sen 5-ottelu kilpailtiin vuoriston ohuessa ilmanalassa, kuten olympialaiset vuonna 1968. Kilpailijoilta puuttui käsitykset ohuen ilman ongelmasta, joka ilmeni vasta kilpailun viimeisessä lajissa, maastojuoksussa. Ex-unkarilainen, Amerikan joukkueen kilpailija taisteli pronssimitalista ja oli tulossa maaliin. Yleisö ymmärsi miehen valuttaneen kaiken voimansa, eikä kilpailijan alitajunta suostunut luovuttaa. Täystaivaallinen aurinko oli kuivattanut maalia lähestyvän tajuntansa kadottavaksi hoipertelijaksi.
Kilpailijan, kesämekkoon ja korkokenkiin pukeutunut, vaimo myötäeli maalia lähestyvää tuskaa juoksemalla upottavassa hiekassa kumppania vastaan. Yleisö oli joutunut yhtäkkiä keskelle urheilun draamaa; vaimo kannusti ja maanitteli, ettei saa luovuttaa. Kilpailija oli kuin kuivaksi kiertynyt riepu, jota alitajunta pakotti jatkamaan – enää pari metriä maaliin; hän putosi maahan. Vaimon itkunsekainen tuska kiljui maalin olevan ihan edessä – sinun täytyy! Vaimonsa vaatimus ja kilpailijan ”tahdonvoima” ryömi kädet apunaan viimeiset metrit. Liike pysähtyi ylävartalon ylittäessä maalilinjan. Kilpailija oli lakkasi liikkumasta ja yleisö kuhisi; se oli todistanut jotain käsittämätöntä. Vaimo kyynelehti liikutustaan, kun miestä nostettiin tolpilleen.
Siinäkö kaikki? ei. Tapausta alkoi varsinainen hulapaloo: voidaanko miehen suoritusta hyväksyä? Erik von Frenkell, olympiakomitean jäsenenä oli, tulevia olympialaisia silmällä pitäen paikalla. Meksikolaiset olisivat halunneet hylätä suorituksen, että saavat omalle joukkueelle pronssimitalin. Frenkell oli kuunnellut kiistelyä aikansa ja kysynyt. – Oliko maaliin raahautuneelle saatu aika? Järjestäjät nyökyttelivät: on saatu. Frenkelin diplomaatisuus totesi. – Eihän semmoista miestä voi hylätä, jos sille on saatu aika. Ja niin Amerikan joukkue tuomittiin kisojen kolmoseksi.
Wäinö oli eläkkeelle jäätyään muuttanut Lohjalle vuonna 1986, koska se oli keilaamisen, Lohjansaaressa olevan mökin myötä tullut tutuksi. Lisäksi asuntojen hinnoissa oli ratkaiseva ero kehä kolmosen sisällä oleviin. Wäinön elämään oli toki mahtunut muutakin, kuten Radioteatteri, jossa hän oli osallistunut noin 50 kuunnelmaan. Vuonna 2008 opetusministeriö myönsi Wäinölle Urheilijastipendin, 20000 euroa.
Lopuksi Wäinö joutui kysymyksen eteen: mikä oli ollut suurin pettymys pitkällä taipaleella? Empivä vaiteliaisuus pysähtyi kysyvän katseeseen; harkinta pukeutui sanoiksi. – Se oli se, kun äiti kuoli, sitten syttyi sota ja kohta myös isä kuoli, enkä saanut jatkaa enää koulua. Toisaalta urheilun kautta olen saanut valtavan paljon, sellaista mikä ei olisi ollut muuten mahdollista. (Fokus Urheilu 2 s.258, 74, Wäinö Korhonen 2012)
Teksti Eino Alhola