Väinö oli syntynyt vuonna 1921. Välirauhan aikaan nuorin Degerstedt oli tullut tietoiseksi Karkkilassa pelattavasta jääpallosta. Hän innostui ja sai muutkin mukaan jääpeliin. Se oli jotakuinkin näillä main, kun lohjalaiset alkoivat totuttelemaan Degerstdtin Väiskin ja Reiskan uusnimeen, Karojärvi. Väiski päätyi veljeksistä viimeisenä nimenmuutokseen, koska oli alaikäinen. (UmK 28.2.1941)
Väiski palkattiin vuonna 1948 urheilukentän kenttämestariksi ja luistinradan hoitajaksi. Hän oli hoitanut em. tehtävää jo vuoden. (UmK 12.3.1949) Suomalaisvoimistelu oli 1950-luvun alkupuolella voimissaan ja Väiski tiesi, että poikien taito paranee vain harjoittelemalla. Moision rantaan vievän tien reunassa Pappilan pellon keskellä oli Laakspohjan iso lato, joka pursui poutaisen kesän kuivattamaa heinää. Väiski vei Moision Liejun (epävirallinen urheiluseura) pojat latoon, voltti ym. taitoharjoituksiin. Pehmeä heinä ei ollut tekemisen este, olkoonkin, että se pöllysi ja aiheutti hikoilevalla ihon kutinaa. Harjoittelun loputtua opastaja informoi joukkoaan.
Ennen uimaan menoa otetaan vielä tarkkavaisuusharjoitus. Pojat hölkkäsivät tarkkavaisuusharjoituksen epämääräisyydessä rantaan, jossa Väiski oli arvioinut litimärkänä kutiavaa ryhmää. Hän kysyi. – Tien reunassa sähkötolppien välissä roikkui sähkölankoja, montaks lintuu langoilla istui? Kutiava ryhmä oli ihmeissään.
– Mistä meitil olis tullu miälee ruveta laskeskelee jotaki lintui. Väiski ei luovuttanut, vaan opasti rauhalliseen sävyynsä. – Se on semmoinen juttu, että ihmisen pitää kaiken aikaa tehdä havaintoja ympärillä olevista asioita. Tarkkaavaisuutta kannattaa harjoitella. Liejun ryhmä oli ruvennut epäilemään: voiks toi Väiski olla ihan tosissaan? Tätä seikkaa oli aprikoinut yksi jos toinenkin Väiskin juttuja kuunnellut. Hänestä ei saanut selvää, oliko tosissaan vai ei. Voi olla että se oli saman kesän heinäaikaa, kun Väiski oli pannut pojat hyppäämään taakse päin voltti-harjoituksia. Opastajan selkäytimeen oli pesiytynyt sota-aikojen neuvokkuus selviytyä kiperistä tilanteista. – Jos vihollisen kranaatti on vinkumassa kohdalle ja sä ehdit tekemään nopean voltin taakse päin. Voi olla, että nopea voltti pelastaa, ennen kuin kranaatti ehtii räjähtää.
Hietasen Paavo oli vetänyt yhteen urheilu-uransa alun painonnostoa 1940-50 lukujen vaihteessa, joissa Väiskin tekniikkaneuvot olivat olleet niin perusteellisia, ettei liiton valmentajalla ollut huomauttamista. Helsingissä asti oli ihmetelty: mistä semmonen Lohjan Väiski on sen kaiken opin ammentanut. Louhi oli etenemässä jääpallossa kohden mestaruussarjaa, kun Suomi-sarjan ottelussa Littoisten Loiske pani tiukasti kampoihin. Louhelaisten nuoruus, Hietasen (Paavo) ja nopean Zweygbergin johdolla onnistuivat taas. Heidän ohella Huldén nousi Väiski Karojärven kanssa ottelun toisella puoliajalla Louhen hyödyllisimmiksi pelaajiksi. Lopputulos 4-2. (LU 7.2.1950)
Pesäpalloa luistimilla
Louhi oli tarjoillut jääpalloilijoille kauden päättäjäiskahvit maaliskuussa 1953, koska joukkue oli noussut TUL:n mestaruussarjaan. Kahvit juotuaan, pojat vetivät ja pelasivat Rantakentän jäällä pesäpallo-ottelun pesäpalloilijoita vastaan, huom. luistimet jaloissa. Niin merkillisen keksinnön takana ei voinut olla kukaan muu kuin Väiski. Hän oli nautiskelevaa luistimilla liukua iskiessään jääpallomailalla ilmasta kuin konsanaan pesäpalloaToisaalta Väiskin vapaaehtoisuus nuorten urheiluedellytysten puolesta oli miltei korvaamatonta, sillä Väiskille nuorten urheilu ja urheilukenttä oli henki ja elämä.
Väppee tiesi, että urheiluun osallistuneiden varallisuuden kanssa oli vähän niin ja näin: Mahtoivatko pojat saada edes joka päivä kunnon ruokaa syödäkseen? Näin hän oli aprikoinut asioita 1950-luvun vaatimattomuuden aiheuttaneen vitamiini ym. hivenaine-puutosta. Nousevan polven virkistäminen oli tärkeätä, joten ajattelussaan Väiski järjesti Liejun pojille kilpailut, jossa voittaja sai nielläkseen ison lusikallisen kalanmaksaöljyä, joissa huonommin sijoittuneita ei jätetty osattomiksi. (LU 17.3.1953, Ilkka Karojärvi 2013)
Väiskin tapoihin kuului lanata urheilukentän vesitornin puoleisen korkeus ja seiväshyppypaikat tasaiseksi. Pakkasten tultua, hän otti letkun ja kas, vettä ei tarvinnut pitkään lorottaa, kun luistinrata oli valmis. Joku väitti, että hän olisi jo sitä ennen jäädyttänyt kiekonheittoringin, jossa sai ensituntumaa luisteluun. Vuoden 1959 lopulla Louhi oli valinnut parhaaksi urheilijakseen Väinö Karojärven. (Louhi Jk.29.10.1959)
Lohjan Kisa-veikkojen perustamiskesänä 1960, Väiski viritteli jäseniä ns. valkoisen kartan suunnistukseen. Se oli ruutupaperille piirrettyjä rastipisteitä, joihin suunta otettiin kompassilla, juostiin ja arvioitiin etäisyys. Se oli sellaista suunnilleen suunnistamista. Siksi rastit eivät saaneet olla kovin piilossa. Uudenvuodenpäivänä 1961, Väiski oli kutsunut joukkonsa kentälle ja kerrannut suunnistuksen ihanuutta, vaikka maa oli mustaa ja taivas räntää. Olosuhteet eivät urheilijaa lannista, vaikka poikien olemuksessa oli epäilys: voiks tässä olla mitään järkeä. Väiski selosti omaan tyyliinsä tyynesti – kuuden kilometrin alkavaa mukavaa. Lenkin tehtyään osallistujat myönsivät Väiskin idean verrattomaksi: voisiko uuden vuoden päivää mukamas mukavammin aloittaa? (LU 10.1.1961)
Appelsiini: Vielä 1950-60-lukujen vaihteessa talvet jäädyttivät järvet pelikirkkaiksi ennen lumisateita (kieli ei taipunut vielä sanaan, ilmastonmuutos). Väiski otti järvijään käyttöön järjestämällä luistelumaratonin, joka oli tiettävästi 1. Lohjalla järjestetty. Kymmenkunta Ilkkaa (Karojärvi) ja Stigua (Lönnqvist) olivat jokseenkin epäileviä Väiskin uudesta jutusta. Luistelijoiden päästyä Pottenperin karin kohdille, jäässä oli leveä railo. Pojilla ei ollut tarvetta jarrutella, kun urheilumieli loikki esteen yli. Ympäriluistelun myötätuulessa pojat pääsivät Karjalohjalle asti. Päivä oli ehtinyt jo puoliväliin ja Ilkkaa alkoi huikoa – nälkä. Hiukan toisella kymmenellä oleva poika ei ollut osannut varautua pitkään luisteluun. Väiski oli; kaivoi repusta appelsiinin. Vanhemman Lohjan muistissa on, ettei etelän hedelmä ollut ajan vaatimattomuudessa jokapäiväisyyttä, siksi keltainen makeus oli koteloitunut Ilkan tajuntaan. Maku oli palauttanut voimat, ja retki jatkui. Järvikierroksen liikunnan iloon oli huvennut aikaa enemmän puoli päivää.
Väiski osasi huomioida vuodenaikojen vaihtelut, joten hän oli ohjannut nuoren joukkonsa kevätkesällä luontoon äärelle laulavien lintujen. Väppee ei ollut mikään ornitologi, mutta silti hän tunnisti mustarastaan ym. Siinä yhteydessä ei ollut tarve puhua variksista. Laakspohjan pellon reunasta hän bongasi töyhtöhyypän. Ilkan mielestä siitä ei voinut erehtyä, koska sillä oli töyhtö. (Stig Lönnqvist, Ilkka Karojärvi)
Valtion Urheilulautakunta oli myöntänyt urheilukentän tuntumaan rakennettavia kahta tenniskenttää varten avustusta 200 000 mk vuonna 1962. Sen jälkeen kentän kauppalan puoleinen punainen puuaita pantiin matalaksi ja raivattiin metsä puilta. Aidan viereltä raivattiin Väiskin havunneulasista rakentama pehmeä alusta, jossa urheilijat olivat hölkänneet ”paljas jaloin” ottamalla verenkiertoa edistävää jalkapohjahierontaa. Myöhäisempi sivistys olisi voinut väittää sen olleen jonkinlaista akupunktiota.
Lasikuituseiväs: Kortelahden Kille oli hypännyt Lohjan seiväsennätyksen 405 kesäkuussa 1963 (terässeipäällä). Väiski innostui ja vei ”seiväsennätyksen” Pajulahden leirille, jossa nuorukainen sai tuntumaa lasikuituseipääseen. Ensikokemus säikäytti mutkalle taipuvaa lasikuitua niin, että käsiote herpaantui kesken ylösnousun.
– Ei se mitään, vähätteli Väiski ja osti säikähtäneelle lasikuituseipään. Se oli mielettömän kallis. Kille arvioi siihen uponneen Väiskiltä jopa kuukauden verran palkkaa. Uuden seipään iloa riitti seitsemännen hypyn verran, kun katkesi. (Seppo Kortelahti 2012)
Arjen urheilussa Väiski koki suurinta kiitosta joukkojensa innokkaana osallistumisena ja kehittymisenä urheilijoina, kuten myös ihmisinä.
Väiskin ominaisuuksiin kuului ennakkoluulottomuus, kuten leudon talven antama mahdollisuus yösuunnistukseen tammikuussa 1964. Siihen osallistui 13 miestä. Pimeän ajan kilvan parhaimmaksi oli selviytynyt Erkki Virtanen. Kesän tultua Väiski oli valmentanut joukkonsa TUK:n mestaruusviesteihin, jossa pojat kiiruhtivat 4 x 100 m aikaan 43,7. Ajan takasivat Rainer Lehti, Taisto Vuorio, Seppo Kortelahti ja Seppo Virtanen. Heti perään, poikien 17-v. sarjassa Kisaveikot toivat Lahden SM – kisojen tuliaisina pronssia 1000 merin viestissä joukkueella Mauri Hermunen, Matti Nurmi, Harri Hiihtola (myöh. Himberg) ja Risto Nyberg. (LoKV. toim. kert. 1964)
Väiski oli ennakkoluuloton ja 1. lohjalainen, joka vaihtoi perinteiset, nahkaan muokatut hokkarit punaisiin Titan- ”muovihokkareihin”. Niissä oli terien muovivalu-kiinnitys korvannut putkikiinnityksen. Uuden mallin luistin alkoi tehdä tulemistaan.
Vannoutuneena urheilumiehenä Väiski oli tenniskenttien tyhjillään ollessa 1970-luvulla ruvennut pompottamaan tennispalloa jääpallomailalla. Kohta jääpallomaila vaihtui tennismailaan ja mukaan liittyi muitakin, jotka eivät kuulunut yhteiskunnan kermaan, kuten Harjulan tiilimurskan aikaan oli ollut. Ne, jotka tuolloin aloittivat tenniksen, myöntänevät, että Väiski mursi suurimmat raja-aidat lohjalaisurheilusta. Laji arkipäiväistyi kaiken kansan peliksi. (Ilkka Karojärvi)
Väiski vaali nousevaa polvea kuin silmäteräänsä. Asiaan kuului muutakin kuin ravaaminen sekundaattoria vastaan. Ohjelmassa olivat mm. Lönnqvistin Stigun kanssa yhteiset kalareissut Moisonlahdella. Väppee oli osannut huomioida murrosikäisen pojan, joka oli menettänyt isän vanhempiensa erottua. Kalareissulta päästyään oli helppoa taas keskittyä juoksuun ja nopeuden lisäämiseen. Väiskissä oli myös ripaus filosofia hänen lohkaistua ajatuksia herättävästi, ”Urheilu on taistelua painovoimaa vastaan”. Epäiletkö?
Karojärven terveestä asenteesta pääsi osalliseksi myös Louhen Jarmo Sundholm vuonna 1969, kun hän oli voittanut nuorten SM-kisoissa keihäshopeaa. Hopea ”kaulassa” kotiutunut Jake eteni urheilu–uransa kohokohtaan Väiskin vinkattua hänet katsomon alla olevalle ovelle. Vahtimestari napsautti pullon Cokis-pullon avaajalla ja ojensi poreilevan ruskean nuorelle mestariurheilijalle.
Jake ymmärsi Cokiksen olevan vilpittömän urheilumiehen lämmin tunnustus; urheilusuoritus oli Väiskiltä kunnianosoitus, joka ohitti kaiken maailman liittoriidat. Asian merkittävyys korostui, koska Väiski oli Kisa- veikko ja TUK:n paikallista voimaa. Jaken veli Rokki, verraton urheilijanuorukainen totesi vuosia myöhemmin, että se lyhyt polun pätkä, joka oikaisee uimahallin parkkipaikalta harjulle nousevalle kadulle, olisi pitänyt nimetä Väiski Karojärven raitiksi. Niin, voisihan sen tehdä vieläkin.
Väiskin juhlaottelu
Lohjalaisurheilun grand old man, Väinö Karojärvi täytti 50 vuotta tammikuussa 1971. ”Hänen sydäntään lähellä on eritoten jääpalloilu.”Väiski oli jo vuosia aiemmin todennut pitävänsä tavoitteenaan pelata 50-vuotiaana KisaVeikkojen joukkuessa. Nyt tämä tavoite toteutuu. Hän on pelannut kaikki Lo-KV:n tämän kauden ottelut.” (LU 13.1.1971)
Suomalaisen juoksu-urheilun ahdingossa 1950-60-luvuilla, SUL oli palkannut helmikuussa 1967 Uusseelantilaisen Arthurd Lydiardin kohottamaan juoksijamaan maine takaisin sille kuuluvaan asemaan. Karojärven Väiski todisteli syksyllä 1973, että kuntoilun kansanliike olisi alkanut nimenomaan Lydiardin ansiosta. (LU 6.9.1973)
Väiskiä oli aina harmittanut se, että jääpallokentän valmiiksi saattaminen kesti paljon kauemmin kuin kaukalojään kuntoon saattaminen. Siksi oli selvää, että Väiski vei joukkonsa kaukaloon ja aloitti jääpalloilun kaukalossa. Kaukalossa pelaamisen edut oli huomattu muuallakin. Siitä kehittyi kaukalopallo, jota alettiin pelaamaan myös Lohjalla 1970-luvun puolivälissä. Ensimmäiset Kaukalopallosarjat pelattiin talvella 1977.
Jääpallossa Kisa-veikot olivat sarja-avauksen kynnyksellä, ilman ensimmäistäkään jääharjoitusta tammikuussa 1975. Myönteisyyden esimerkki, Karojärven Väiski totesi lehtihaastattelussa joukkueen nousevan vihdoin mestaruussarjaan. Väiskin antama lausunto oli viimeisen päälle sitä itseään, jossa kuulija ei osannut arvata piilotettua vitsiä, joka tarpeettoman usein otettiin ihan todesta. (LU 10.1.1975)
Lohjan urheilijoiden koripallovoimaa edustanut Rolf Hellsten oli pukenut ajatuksia sanoiksi helmikuussa 1980, yleisön osaston kirjoituksellaan. ”Sitä verratonta toverihenkeä mitä joukossamme oli, saa hakea. Joitain silloisia pelikavereita vaikuttaa vieläkin Lohjalla. Verrattomista kavereista muistuu mieleen ’Väppe’, joka jaksoi innostaa meitä, kuuluimme sitten SVUL:iin tai TUL:iin. Terveiset. Lohjalla pelaa politiikka liian suurta roolia. Se näivettää nuorison. Lohjalainen seura ei ole joukkueurheilussa kertaakaan esiintynyt maamme pääsarjoissa. Jo olisi korkea aika. (LU 28.2.1980 RH)
1982 Kisa-veikkojen jääpalloilijat pelasivat I-sarjaa ja karsivat kauden lopulla paikasta mestaruussarjaan Jyväskylää vastaan. Pitkästä pelimatkasta syntyi kustannuksia. Siksi Väiski oli suorittanut varojen keräyksen. Tilanteesta johtuen ja Väiskin tuntien, voitaneen olettaa hänen keventäneen kukkaroaan tarvittavassa määrin. Pojista ei ollut uhrauksesta huolimatta eliittiin nousijoiksi. Samana vuonna Kisa-Veikot olivat järjestäneet arpajaiset. Väinö Karojärvi oli miltei yksin myynyt 6700 arpaa, kun kokonaismyynti oli ollut 8500 arpaa. Väiski sai isot kiitokset uhrautuvasta panoksestaan. (Lo-KV 15.12.1982 5§)
Urheilukentällä oli vedetty lippu puolitankoon 18.10.1991. Lohjalaiset tiesivät, että Väiski oli tullut tiensä päähän. Lohjalaisurheilun merkittävintä vaikuttajaa voi olla vaikea nimetä. Kuitenkin jos haetaan lohjalaisurheilun innoittavinta henkilöä, aika moni nyökkää edesmenneeseen Väiskin suuntaan. Väiskin stipendien saajia olivat yleisurheilussa vuonna 1998, Juha Korpiniitty, Samuli Vasala ja Tuomo Lehtinen, sekä uimari Milla Kuurto. (LU 7.11.1998)
Teksti Eino Alhola