Auno oli syntynyt vuonna 1936. Hänen aloitus ei ollut helppo, sillä sodan loputtua isä oli kuollut autokolarissa miesten lähdettyä juhlimaan rauhaa – se oli siinä sitten. Auno kohtasi elämän raadollisuuden, kun pentuna haukuttiin punikin kakaraksi. ”Kyllä kait sitä semmoisesta tulee hiukan katkeraksi”.
Siitä huolimatta, tai siksi hän oli tiukasti mukana urheilussa. Vaseniuksen Olli veti Urheilijoiden voimistelua Åsvallassa 1940-luvun lopulla. ”Pikkupoikina me opittiin voltit ja kipit semmottis selkäytimellä. Silloin huomattiin, etteivät murrosikään ehtineet oppineet temppuja ollenkaan niin helposti”. Auno puki sanoiksi sen, jonka jokaisen tulisi muistaa paneutuessaan lasten valmennukseen. ”Koordinaatio tulee hankkia ennen puberteettia, koska myöhemmin pään ja kropan yhteispeliä on vaikeampi saada sujumaan.”
”Se oli sitä sodanjälkisen puutteen aikaa kanssa, kun sain hakea Ekholmin Reiskan kotoa pieneksi käyneet avainluistimet. Ne vietiin Faneerin verstaalle, jossa äijät katkaisivat rautasahalla terät ja hitsasivat väliin kymmenen sentin lattaraudan pätkät. Ne kiinnitettiin monoihin kaiverrettuihin koloihin. Pulan takia monojen korot olivat jotain korvikekumia. Niihin ruuvattiin peltilaput, että luistimessa oleva kannan pykälä pysyy kiinni monossa. Korko oli kuitenkin niin heikko, että se lohkesi ruuvien kohdalta. Arvaa tuntuiks kivalta, kun toiset luisteli ja itse sai vain katsella.”
”Me asuttiin Lehtisen Antin kanssa Pyhäskaupungin kulmilla ja oltiin Åsvallan voimisteluharjoitusten jälkeen kävelemässä kotiin. Ohi pörisi sodasta irtaantuneen pula-ajan häkäpöntöllä toimiva linja-auto. Auto hiljensi vauhtia risteyksessä ja me hypättiin kyytiin. Antti tiesi sen menevän Virkkalaan, siksi se joutuu hiljentämään Ahtsalmen mäessä, koska moottori rupeaa hiipumaan; ehditään hypätä pois kyydistä. Auto tuli mäkeen, mutta se puukaasu ei hyytynytkään, sillä kuski oli puristanut häkää pönttöön ja kone ihan hyökkäsi nousuun. Puolivälissä mäkeä meidän oli pakko loikata pois, muuten oltais jouruttu kävelemään Virkkalasta kotiin. Mä putosin jäiselle tielle ja käteen sattui hirmiästi. Kotona käsi oli jo ihan turvoksissa, enkä mää uskaltanut sanoo mutsil mitään, koska se olis kuitnkin ruvennut huutamaan. Mää menin liiteriin ja sitosin jollaki paperinarul riisteen pätkän (fanerilevyn reunajäte) käteen kiinni. Käsi parani pikkuhiljaa, vaikka en mää mitään äitille sanonutkaan.”
Aunossa ilmeni selkeitä urheilijan ominaisuuksia, mutta hän oli myös musikaalisesti osaava, mikä ilmeni Aunon pikkupoikana esiintymisinä lohjalaisille. ”Joo, sitten Vasenius (Olli) hylkäsi voimistelun ja aloitti painin kanssa Urheilijoissa Leijamaan veljeksien ja Mettisen Alpon kanssa. Auno oli syttynyt myös uuteen asiaan ja osallistui Louhen painikilpailuihin vuonna 1953. Poika oli voittanut poikasarjan alle 40 kg. ”Sitten joku oli lukenu Länskäristä pilkalliseen sävyyn: sarja alle 40 kg, voittaja Auno Kallio. Minua alkoi hävettää, kun tuli semmoinen alle hanskan painoisen olo. Lopetin, ettei tartte kuunnella vinoilemisia.”
Painimasta päästyään, Auno ymmärsi 1950- luvun alkupuolella Louhen jääpallossa houkuttelevaa tempoa. Innokkaimmat eivät ehtineet edes kotiin syömään, kun juoksivat suoraan töistä harjoittelemaan. Malkkeen (Malmgrenin Risto) tultua rantakoppiin, tuntui kuin se olisi tuonut mukanaan koko haisevan sellutehtaan. Oli se niin lamaannuttavan hajuinen.”
Eertamon Paavon Harri-poika oli saanut sekundaattorin syntymäpäivälahjaksi 1959-60 paikkeilla. Hän pyysi Aunoa mukaan urheilukentälle uuden kellon ajanottoon. Kentällä Aunossa heräsi halu kokeilla, kuinka tuntuu juosta 60 m lujaa. Aika oli kuulemma hurja. Aunon mieleen palautui Santahaminan ajoilta Ketolan Lassen vuodelta 1956. Lasse oli SM- tason sprintteri ja edustanut Suomea mm. Unkari -maaottelussa.
– Sandiksessa (Santahamina) me juostiin leikillään kilpaa iltapalalle saappaat jaloissa. Mä jäin Lasselle jonkun 3-4 m, eikä se ollut paljon mitään. Sitä paitsi musta tuntui, ettei Lasse voinut antaa yhtään löysää.
Kuudenkymmenen metrin kokeilun jälkeen Auno oli mennyt Sepänkadun ja Laurinkadun risteyksessä olevaan Westerholmin Urheiluliikkeeseen ja oli ostanut piikkarit. – Enhän mää voinu ilman piikkareit mennä Louhen mestaruuskisoihin. Auno oli hyväksytty Louhen jäseneksi (28.3.1960 4§)
Hän juoksi kylmiltään Louhen mestaruuskilpailuihin, jossa kilpakumppanit höpisivät, ettei Aunon aika voinut pitää paikkaansa. Kohta oltiin finaalissa ja Auno voitti ajalla 11,7. – Höpinät loppuivat siihe paikkaan. Aunolla oli ikää jo 23 vuotta. Aika myöhään tehty aloitus pikajuoksijana, nyökytteli debytantti.
Nuori urheilija alkoi keskittyä valmentautumiseen ymmärtäen 26 km postikierroksen olevan osa hyvää harjoittelua. Työn antama pohjakunto oli kuin luontaisetua. Joo ja Juoksu-urheilun valmennukseen oli tullut uusia metodeja, joten menestyksenhaluinen oli kaivanut kirjastosta intervalliharjoitus-oppaan. Moderni tietous antoi harjoitteluun myönteistä ilmettä ja kova pohjakunto oli edesauttanut kestämään kovaa intervallia. Aamulla ennen töihin lähtöä Tytyrin kaivoksen suoralla tehtiin kovia vetoja 20 asteen pakkasessa, ja sitten mentiin töihin. sama uusittiin illalla. Ohessa tehtiin vielä kovaa kuntopiiriä. Eli tuolloin harjoiteltiin jo lujaa.
Heinäkuussa 1961, Louhi oli ryhdistäytynyt ja toi tuliaisina Tampereelta TUL:n mestaruuskilpailuista voiton 4 x 100 m viestissä ajalla 44,5. Joukkueessa juoksivat Tapani Vikström, Auno Kallio, Toivo Laakso ja Lasse Ketola. Louhi eteni voittoon myös 4 x 400 m viestissä joukkueella Kallio, Vikström, Erkki Virtanen ja Ketola. TUL:n mestaruuskisojen 200 m:llä Auno sijoittui 3. ajalla (21,9).
Auno herätti juoksijana luottamusta. Ei kait häntä muuten olisi loppuvuonna -62 huomioitu Louhen pienoislipulla. (Louhi Jk 19.11.1962 §4)
Vuoden 1963 kieppeillä urheilutoimittaja Aki Tammisto, aikojensa mestari 400 m:llä (48,2) antoi lohjalaislahjakkuudelle kirjeenvaihdon kautta valmennusohjeita, joten Aunon askellus keveni entisestään. Ajatella lohjalaisesta puhuttiin ihan Turussa asti. Kohta Turun Urheiluliitto kosi häntä paikalliseen palokuntaan sillä verukkeella, että hän vahvistaisi viestijoukkuetta jonka vahvuudesta kertoivat Jussi Rintamäki, Pentti Rekola, ym. Houkutukset eivät saaneet 26-vuotiaaksi varttunutta Aunoa irtaantumaan juuriltaan. Heinäkuussa 1963 Auno oli päässyt urheilijavierailulle Neuvosto-Liiton Minskiin, jossa hän juoksi 200 m aikaan 22,0. Vierailu oli osa TUL:n urheilijavaihtosopimusta aikoina, jolloin TUL:n urheilijoita ei päästetty SUL:n hallitsemille kansainvälisille kentille. (LU 25.7.1963)
Kevätkesällä 1964, Aunon avaus Turussa juostussa ratakierroksella antoi ajan 50,1. Turusta kotiutunut huokui itseluottamusta ja läksi oitis urheilukentälle: nyt vedetään 400 m alle 50 sekunnin. Testiin tarvittiin ajanottaja. Tällä kertaa siihen ei Väiskiä (Karojärvi) kelpuutettu, koska hänellä on tapana pudottaa ajoista kymmenys tai pari ihan vain kannustukseksi. Auno hoksasi yhteiskoulun jumppaopettaja Arno Mäenpään. Kohta Aunon riemuisa askellus kiiruhti ensimmäisen kerran alle 50 sekunnin. Arvaa tuntuiko hyvältä.
Auno juoksi pari viikkoa myöhemmin suoran mitan 10,9 ja kaartoi 200 m. aikaan 21,9. Tuota pikaa hän eteni ratakierroksen aikaan 48,9. Siinä Aunon saldo siltä kesältä. Kisa-Veikot juoksivat lokakuussa Rajakoulua vastaan 10×100 m viestin, jossa LoKV teki huippuajan 1.50.7. Mutta huom! LoKV:n rivejä vahvisti ex-Louhi, Auno Kallio. (LU 17.9, 8.10.1964)
Kisa-Veikot olivat panostamassa juoksuviesteihin, joten seura kaipasi lahjakkuuksia riveihinsä. Se minkä verran Lo-KV löysäsi kukkaron nyörejä Aunon saamiseksi, ei hölisty julkisuudessa, koska tiukat amatöörisäännöt pitivät suut supussa. Ratkaisunsa tehnyt ei osannut kuvitella minkälaisia seurauksia seuran vaihdolla tuli oleman. Auno oli tehnyt nuoren uransa Postissa. Ensimmäisellä kahvitauolla tapahtui. ”Kun mää istuin työkaverien viereen, he nousivat ja siirtyivät toiseen pöytään – ajatella, he, joiden kanssa olin jakanut työn ja arjen harrastukset, suhtautuivat minuun kuin mä olisin yhtäkkiä, niin kuin joku maanpetturi.”
Uus-Kisa-Veikko huomasi, ettei LKV:n oranssi-vihreä verkkari istu, vaikka miten koitti olla. Aunon fiilinki vajosi maahan. Hän ymmärsi, että Laakson Topi oli tehnyt valtavasti töitä hänen juoksijan uran edistämiseksi; ongelma vaatii pikaista ratkaisua. Hän teki sen ennen kuin vuoden 1965 lumet olivat sulaneet; Aunon Kisa-Veikkous oli päättynyt, kun louhelaistunut oli huhtikuussa voittanut TUL:n mestaruuden 400 m:llä Otahallin sisäratakilpailuissa.
Auno oli mukana vielä seuraavanakin vuonna, koska oli kaartanut 200 m TUL:n kärkiaikaan 22,2 kesäkuun lopulla. ”Vasta urheilu-uran loputtua ymmärsin, että olin hento 400 m. juoksijaksi. Minun olisi pitänyt keskittyä 100 ja 200 m. ja ottaa voimaa. Silloin olisin pärjännyt”, tuumaili juoksijaurastaan tiliä tehnyt kesällä 2013.
Lahjakkaalla urheilijalla olisi ollut kysyntää muuallekin, sillä Urheilijat tarjosivat työpaikkaa Lohja-Kotkasta.
Vuonna 1967, Lohjan Voimailijat lähtivät ennakkoluulottomuuttaan 1. sarjaotteluunsa pesäpallossa. Yliheitot olivat Laakson Kalervon ja Alhosen Ollin riesana, eikä joukkue ymmärtänyt hyödyntää Kallion Aunon nopeutta etenijänä. (LU 19.6.1967)
Lahjakkuuden jätettyä urheilemisen vähemmälle, Auno ei suinkaan poistunut otsikoista, sillä hän jatkoi tanssilava-ravintolamuusikkona. Keväällä 1968 Lohjan Lava oli uudistettu ja katettu. Tanssien järjestäjänä toimi Lohjan Voimailijat. Auno Kallion orkesteri tarjoili heinäkuussa lauantain viihdettä. LU 25.7.1968)
Monilahjakas Auno tuli esiin marraskuussa 1982 Lohjan Jousiampujien kilpailtua Tammisaaressa. Hän oli voittanut 45-v. sarjan. LU 16.2.1953, 20.5, 4.7.1961, Louhi 6.8, 7.8 1962 5§, LU 8.10. 1964, 6.4.1965, 2.7.1966, 11.7.1968, 16.11.1982, Antti Lehtinen Auno Kallio 2011)
Teksti Eino Alhola