Gustaf Adolf Helsingiuksella (1855-1934) oli juuret Lohjalla sikäli, että hänen isänsä oli Lohjan kirkkoherrana 1859-1886. GAH valmistui polyteknillisestä opistosta insinööriksi ja toimi rautateiden rakennustyömailla. Nuoruuden kokemukset pappilan ilmapiirissä olivat kuitenkin herättäneet hänessä sosiaalisen mielenlaadun, jonka seurauksena hänet kutsuttiin uudistamaan vaivaishoidon suuntaviivat. Hän toimi alan neuvojana ja tarkastajana 1886-1915. Virka-ansioistaan GAH sai hovineuvoksen arvonimen.
GAH:n toinen puoliso oli Ingrid o.s. Lindholm (1871-1951). Tämän täti, neiti Alma Lindholm oli rakennuttanut itselleen huvilan 1897 Virkkalaan Tuusan tilasta vuokratulle tontille. Hän ei kuitenkaan viihtynyt siinä, vaan möi sen jo seuraavana vuonna Ingridille. Täten Helsingiuksilla oli avioliitossansa laadukas kesähuvila Virkkalassa. Eläkevuosien koittaessa taloa laajennettiin huomattavasti ja siitä tuli heidän pysyvä asuntonsa. Historiansa perusteella Helsingiukset nimittivät talon ”Tätiläksi”, mutta paikkakuntalaiset ovat aina puhuneet Helsingiuksen huvilasta. Se siirtyi kouluyhtiön omistukseen loppuvuonna 1952. Siitä löytyi aikanaan tilat koulutoiminnalle, jopa kahtena lukuvuotena viisiluokkaiseksi laajentuneena.
Virkkalan vuosinaan GAH piti piharakennuksessa ruotsinkielistä pyhäkoulua ja hartaustilaisuuksia. Siitä siis tuli nimitys ”kirkkotupa”. Hän esitti toivomuksen, että heidän kotitalonsa palvelisi joskus sosiaalialan tarpeita.
Toisesta avioliitosta oli syntynyt kaksi lasta. Torsten kaatui jatkosodassa. Inga toimi kuurojen koulun opettajana ensin Mikkelissä ja myöhemmin Turussa. Kun Inga möi talon suunniteltua koulua varten, hän katsoi, että isän toivomus oli täyttynyt.
Gustaf Adolf Helsingius
Muistokirjoitus ruotsalaisten seurakuntien vuosikirjassa 1935 (Årsbok för de svenska församlingarna 1935) ss. 71-78. Kirjoittanut asessori, rovasti Julius Lindberg, suomentanut Kalle Vuorinen.
Kukapa meistä ei muistaisi tuota kookasta miestä pitkine, tuuheine partoineen. Näimme hänet väliin saarnastuoleissa, hän kävi kodeissamme, ja moni meistä sai etuoikeuden vierailla hänen omassa viihtyisässä kodissaan Virkkalassa. Missä hänet tapasimmekaan, aina hänellä oli jotakin annettavaa meille, aina hänestä huokui vakavuutta ja ikuisuutta, idealismia ja uskoa hyvään, joka teki hyvää näinä materialistisina aikoina. Nyt hän ei enää ole keskuudessamme, mutta hänen muistonsa elää. Haluan tässä lyhyesti kertoa hänen elämäntarinansa.
Hovineuvos Gust. Ad. Helsingius, joka kuoli 6. kesäkuuta 1934, oli syntynyt Turussa 15. helmikuuta 1855. Hänen vanhempansa olivat silloinen lukionlehtori, sittemmin Lohjan kirkkoherra, teologian tohtori Gustaf Fredrik Helsingius ja hänen puolisonsa Maria Sofia Rosina Heurlin. Poika oli neljän ikäinen, kun vanhemmat 1. toukokuuta 1859 muuttivat Lohjalle. Täällä hän kasvoi yhtenä seitsemästä sisaruksesta pappilassa, jossa täsmällisyys ja työteliäisyys vallitsivat. Vuorovaikutusta seurakuntalaisten kanssa harjoitettiin ja iltapäivisin luettiin kaunokirjallisuutta. Mitään yhteisiä hartaushetkiä kodissa ei ollut, mutta vanhin sisko luki joka ilta pikkuisille luvun raamatusta tai uskonnollisen kirjoituksen.
Muistelmissaan hovineuvos Helsingius sanoo:
”Miten hyvin nukahtikaan sellaisen lukuhetken jälkeen. Se oli hyvä kylvö. Kuulen vieläkin monesti sisareni pehmeän äänen:”Vaikka puhuisin ihmisten ja enkeleitten kielellä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.” Äiti kuoli, kun poika oli viiden vanha, ja kolme vuotta myöhemmin sisarukset saivat äitipuolen.
Koulunkäyntinsä Gustaf Adolf aloitti Turussa yläalkeiskoulussa ja jatkoi sitä Turun teknillisessä korkeakoulussa. Opiskeluaikana hän harjoitteli tavallisena työläisenä Taalintehtaalla; hän muisteli myöhemmin matkoja Dragsfjärdin kirkkoon ja oikeamielistä, työläisten uskonnollista ja siveellistä huoltoa edistävää tehtaanpatruuna Wolter Ramsayta ja hänen puolisoaan Emmyä, o.s. Tamm. Opintonsa hän siirsi sitten Helsingin polyteknilliseen instituuttiin, mutta keskeytti ne ennen pitkää käytännön työskentelyn vuoksi. Hän työskenteli insinööri Smedbergin johdolla rautatienrakentajana Turku – Tampere radalla, kanavanrakentajana Ristiinan pitäjässä ja Varkauden tehtaalla sekä sen jälkeen rautatien- ja sillanrakentajana Tampere – Vaasa radalla. Kaikkialla nuorukainen liikkui silmät avoinna ja huomiokyky terävänä, karttoi huonoja tovereita, mutta etsi vakavamielisiä pappeja ja hyviä, uutteria miehiä. Rautateiden rakennustyömailla saloseuduilla hän sai rahvaan keskuudessa nähdä paljon köyhyyttä ja puutetta, mutta myös lujaa jumalanpelkoa, joka antoi kansalle voimia raskaina aikoina.
Vuonna 1879 Helsingius sai päästötodistuksen Polyteknillisestä instituutista ja kiinnitettiin nyt rautatienrakentajaksi Vaasan rautatien työmaalle. Seuraavana vuonna hän solmi avioliiton Anna Elisabet Roosin, Inkoon kirkkoherra Jakob Henrik Roosin tyttären kanssa. Hän oli nähnyt tämän häviävän hetken ajan, kun hän työläisenä Taalintehtaalla oli kantanut tytön ja hänen isänsä ja veljensä matkatavaroita laivaan, ja tyttökin oli rakastunut häneen ensi silmäyksellä. Ensimmäinen koti perustettiin erääseen syrjäiseen taloon Ylistarossa. Syrjäseudulla nuori insinööri näki, ”kuinka maanviljelys ja käsityö kannattivat aika huonosti. Työn tulokset olivat vaatimattomia ja työmenetelmät vanhentuneita, työkalut ja varusteet, isiltä ja isoisiltä periytyvinä, olivat varsin epäkäytännöllisiä. Hän kirjoitti kirjan Suomen elinkeinoista ja julkaisi sen 1882. Tässä hän esitti peltotöistä, karjan-hoidosta, metsätöistä, kotiteollisuudesta ja liikenneyhteyksistä ajatuksia, jotka sitten vähitellen toteutettiin ja paransivat hyvinvointia.
Vuonna 1882 Helsingius siirrettiin Ylistaron väliaikaiseksi asemapäälliköksi, mutta sai vuotta myöhemmin yhdessä muiden kanssa tutkia ja viitoittaa rataosan Seinäjoki – Oulu. Koti siirrettiin Seinäjoelle. Tämän jakson aikana hän teki havaintojansa köyhien, mielisairaiden ja lasten hoidosta kunnissa. Hän näki ”kuinka sairaita vanhuksia, vieläpä kuolevia, armottomasti siirreltiin talosta taloon ennalta määrätyn suunnitelman mukaisesti”, kulkivat ruodussa, hän näki ”raivohulluja rautakahleissaan seinään kytkettynä tilapäissuojissa”, hän näki ”kuinka kaikesta maallisesta hyvästä erotetut vanhukset, sairaat ja vähäjärkiset, sieluttomien eläinten kaltaisina, julkisilla huutokaupoilla tarjottiin elätettäviksi yhdeksi tai useammaksi vuodeksi vähiten vaativille”. Eniten häntä kosketti lasten kohtelu. Heidät nostettiin yksi toisensa jälkeen pöydälle yleisön tutkittavaksi, ja huutokaupattiin vähiten vaativille, joista tiedettiin, että he kiristäisivät puuttuvan elatussumman lapsilta itseltään raskaan työn muodossa. ”Tuntui”, hän kirjoitti, ”painajaisunelta, kun siinä koin, miten vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan ja sisarusparvet hajoitettiin kuin metsän villit eläimet.” Salanimellä ”Göran Smed” Helsingius julkaisi 1880-luvun puolivälissä kirjasia ja Nya Pressenissä artikkeleita, joissa hän kehotti yhteiskuntaa taisteluun sellaisia epäkohtia vastaan köyhänhoidon alalla ja suositteli inhimillisempää menettelyä. Hän kiinnitti myös huomiota maattoman väestön taloudellisen aseman kohottamiseen. Hänen artikkelinsa herättivät huomiota maan korkeimmilla portailla, ja kirjoittajaa kehotettiin ilmoittautumaan ja hakemaan senaatilta stipendiä tutkiakseen köyhäinhoidon tilaa omassa maassa sekä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Haikein mielin Helsingius vuonna 1886 jätti työnsä Pohjanmaalla. Hän kertoo: ”Ryhdyin nyt tutkimaan ja suunnittelemaan uutta ratatyömaata paljon hankalammassa maastossa kuin aikaisemmat. Täällä saisi kohdata säälimättömyyden monet laaksot ja rotkot, jotka piti täyttää, täällä olisi vastassa ennakkoluulojen vallit, jotka piti alentaa, virrat joiden yli ymmärtämyksen ja lähimmäisenrakkauden sillat piti rakentaa.” Ei ihme, että olisin halunnut olla paremmin varustautunut tehtävään. Silloin muistin, miten lapionpisto lapionpiston jälkeen vähitellen oli tasoittanut kukkulat ja syvänteet erämaissa, ja muisto siitä antoi minulle voimia. Niin suoriuduin hyvillä mielin myös tähän uuteen ratatyöhön toivoen kuten aikaisemminkin apua ylhäältä.
Tehtyään laajoja matkoja omassa maassa ja kolmen kuukauden opintomatkan Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan, Helsingius oli vihdoin valmis antamaan ehdotuksen toimenpiteistä vaivaishoidon ajanmukaiseen uudistamiseen. Vuonna 1888 perustettiin vaivaishoidon tarkastajan virka viideksi vuodeksi. Vuonna 1893 säädettiin, että tämä tarkastajan virka olisi vakinainen. Nuori insinööri määrättiin ilman hakemusta väliaikaiseksi ja nimitettiin myös vakinaiseen virkaan. Nyt alkoi laajamittainen sosiaalinen uudistustyö. Helsingius oli oikea mies oikealla paikalla. Osoittaen tahdikkuutta ja sopeutumiskykyä, mutta samanaikaisesti määrätietoisella tarmolla hän yritti herättää kuntien johtomiehet. Hän ei ollut sääntöihin nojaava ja komenteleva byrokraatti, vaan tuli ystävänä ja antoi hyviä neuvoja. Hän ei yrittänyt kädenkäänteessä saada valmista, vaan hän antoi ajan tehdä tehtävänsä ja esitti vain suuntaviivat tehtävälle. Vaivaistaloja rakennettiin. Vuosina 1886 – 1890 perustettiin maassamme 35 vaivaistaloa, vuosina 1891 – 1895 48 ja, kun Helsingius erosi virastansa vuonna 1915, vaivaistalojen lukumäärä oli 198 eli yli puolet niiden nykyisestä lukumäärästä. Vaivaishoidon lautakuntien toimesta järjestettiin mielisairaiden hoito ajanmukaisemmalla tavalla. Muistan vielä kuinka kerran, kun oli kyseessä mielisairaalan perustaminen Pietarsaareen, erään toverin kanssa kävimme tapaamassa silloista vaivaishoidon tarkastaja Helsingiusta. Meillä oli kunnan johtomiesten antamana aivan tietty toimeksianto, sellainen joka rikkoi tarkastajan ympyröitä. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja valitti, ettei voinut yhtyä näkemykseemme, mutta antoi lykkäystä ja oli valmis auttamaan suunnitelmissa. Hän katsoi ystävällisesti meihin ja keskusteli ystävällisesti kanssamme, mutta kuitenkin hän oli tiukkana. Ja me tottelimme. Kysymyksen ollessa lasten hoidosta huutokaupat lakkautettiin, ja vaivaishoidon lautakunnat etsivät lapsille hyviä kasvatuskoteja sekä sallivat pikku lasten olla vaivaistaloissa äitiensä kanssa. Me joilla on ollut tilaisuus seurata kehitystä 1880-luvun alusta näihin päiviin asti, ymmärrämme että monet tekijät ovat myötävaikuttaneet saavutettuihin tuloksiin, lisääntynyt valistus ja inhimillisempi katsomustapa, mutta ymmärrämme, että sillä miehellä, jonka käsiin johtaminen uskottiin, oli tässä suhteessa suurimmat ansiot. Helsingius oivalsi, että yhteiskunnassa esiintyvät epäkohdat juoppous, haureus ja nuorison villiintyminen pohjimmiltaan johtuivat siitä, että ihmiset olivat hylänneet elävän Jumalan, mutta yhtä hyvin todistivat yhteiskunnan sairaalloisuudesta, jota piti lääkitä ja jonka leviäminen piti estää. Hän puhui usein yhteiskunnan ehkäisevästä terveydenhoidosta. Sellaista pitäisi ehkäistä, joka sai aikaan köyhyyttä ja taloudellista ahdinkoa kansan tai yksittäisten kansalaisten keskuudessa. Hän kiivaili lastenseimien ja -tarhojen sekä käsityö- ja muiden työtupien perustamiseksi. Jumalanpelkoa ja siveellisiä elämäntapoja tuli edistää. Tarvitsemme enemmän lasten jumalanpalveluksia ja pyhäkouluja. Pappien tuli kulkea pitäjällä ja etsiä niitä, jotka eivät tulleet kirkkoon. Vaivaistaloissa tuli pitää säännöllisiä jumalanpalveluksia. Esimiesten tuli lukea saarna ja pitää aamu- ja iltahartaudet.
Helsingius suosi kaikin tavoin Ebeneser-seminaaria, jonka neidit Rothman ja Alander perustivat vuonna 1892 ja jonka tehtävänä oli valmistaa lastentarhaopettajia. ”Att rädda barnen i dag, är att rädda samhället i morgon” (lasten pelastaminen tänään merkitsee yhteiskunnan pelastamista huomenna), tämän lastentarhojen vaalilauseen hän kohdallansa omaksui Vajaakuntoisten työtupa.
Helsingiuksen omat tyttäret Aino ja Anna olivat ensimmäisiä kurssin käyneitä lastentarhanopettajia ja myös toimivat tällä alalla (suomentajan huomautus)
Helsinkiin ja samanlaiset Ouluun, Pietarsaareen (muutettu Uuteen Kaarlepyyhyn), Vaasaan ja Vaajasalon laitos Kuopion lähelle perustettiin hänen tarkastuksensa alaisena, ja niille hän myös antoi tukensa eri tavoin. Kotiteollisuus- ja kotitalousyhdistyksiä hän edisti. Täysraittiuden hyväksi tehtyä työtä hän ymmärsi. Pohjois- ja Itä-Suomen katovuosina 1891 ja 1892 Helsingius teki aloitteen laajoista hätäaputöistä. Vaivaishoidontarkastaja sai tehtäväksi kulkea tarkastusmatkoilla nälänhädän koettelemissa lääneissä ja neuvoa kuntia ja hyväntekeväisyysjärjestöjä katovuosien vaatimien köyhäin- ja sairaanhoidon järjestelyistä ja väestön liikehtimisen aiheuttamista vaaroista.
Ollessaan vaivaishoidontarkastajana Helsingius asettui aluksi asumaan Lohjalle, mutta vuonna 1889 hän muutti Helsinkiin. Työmäärä kasvoi niin, ettei hän enää itse ehtinyt kaikkea. Hänellä oli toimistossaan kolme kanslia-apulaista työssään, ensin yksi matka-avustaja, sitten yksi vaivaishoidonneuvoja ja vuodesta 1903 kolme neuvojaa.
Vuosi 1905 oli hänelle surun vuosi. Silloin kuoli ensin yksi hänen tyttäristään ja sitten hänen puolisonsa. Vuonna 1908 Helsingius solmi uuden avioliiton neiti Ingrid Lindholmin kanssa, joka oli maisteri Emil Lindholmin ja hänen puolisonsa Anna Reinin tytär ja joka oli toimessaan Helsingiuksen kansliassa hyvin perehtynyt tämän työhön. Hän oli mukana eräällä Helsingiuksen opintomatkalla Skandinaviassa ja oli tämän alituisena apuna.
Vuonna 1915 Helsingius sai silloiselta senaatilta, Borovitinow etunenässä”, consilium abeundin (kehoitus erota). Hän jätti eroanomuksen ja eli sen jälkeen huvilassaan Virkkalassa harjoittaen kirjailijantyötä tarkoituksenaan lisätä pientä eläkettään.
Hän ei myöskään unohtanut uskonnollisia ja filantrooppisia harrastuksiansa. Juuri tältä ajalta me vanhempi polvi tunnemme hänet lähemmin. Hän matkusteli ruotsinkielisillä seuduilla saarnamiehenä työskennelläkseen uskonnollisen ja moraalisen herätyksen hyväksi. Vuonna 1921 hän suoritti tutkinnon, joka oikeutti saarnamaan kirkoissa, ja sen jälkeen nähtiin usein tuo kookas mies saarnastuoleissa ja saatiin kuunnella hänen lämpimiä ja opettavia sanojansa. Häntä kiinnosti kovasti kirkon toiminta ja hän antoi erityisesti arvoa pyhäkoulutyölle. Jos hän tapasi lastentarhanopettajattaren, piti hän tätä melkein tyttärenään. Etelä-Lohjalla järjestetyillä seurakuntapäivillä meillä oli kunnia vierailla hänen kotonaan Virkkalassa. Tapasimme hänet reippaana ja eloisana ja varustettuna tyhjentymättömällä varastolla juttuja ja huumorin leimaamia arvioita ajan tapahtumista ja menneistä ajoista.
Hovineuvos Helsingiuksen kirjallinen toiminta on laaja. Lukemattomia ovat ne kirjaset ja lehtiartikkelit, jotka hän on allekirjoittanut ja julkaissut. Hänen suurimmat teoksensa ovat: ”Handbok i fattigvården” vuodelta 1897 ja toinen painos 1917, ”Samhällets barnavård och skyddsuppfostran” vuodelta 1907, ”Hågkomster” vuodelta 1927 ja ”Från mina mannaålder” vuodelta 1929. Kaksi viimeksi mainittua kirjaa antavat kuvia todellisuudesta, myös hänen omasta elämästään, ja ne osoittavat hänen merkittävää vitaliteettiansa vielä iäkkäänäkin.
Koko hänen toiminnassaan on läpikäyvänä rakkaus, kuten hän niin kauniisti sanoo runossaan vanhuksesta, joka avun saadessaan vie leivän naapuriin nälkää näkevälle perheelle:
Ensimmäisen vuoden hän asui Hiiden kartanon yläkerrassa, mutta rakennutti sitten oman huvilan ”Monkolan tuulimyllykalliolle”. Olen kuullut, että se olisi ollut myöhemmin ”Lutherin huvilana” tunnettu.
(suomentajan huomautus)
Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja (suomentajan huomautus)
”ja vanhus nousi luistaville suksillensa, karvalakin nosti vielä hyvästiksi. Äsken heikko, nyt jo kiiti pois, nopeasti, varjon lailla, tuulen ajamana. Seuraten kulkuansa kyynelsilmin, näin suksen ladun kiiltelevän kuutamossa kuin hopeaisen nauhan pellon poikki. Nauhan, joka rakkaudessa sitoi yhteen koidot kodit koettelemusten alla.”
Kuningas varmaankin sanoo uskolliselle palvelijallensa: ”Mitä ikinä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle. Sinä uskollinen palvelija, mene Herrasi rauhaan.”
Risto Koskiselle kiitoksena saamastani aineistosta, ja tiedoista GAH:n elämästä ja perheestä
Kalle Vuorinen
Tämä kappale on kirjoitettu Virkkalan suomalaisen yhteiskoulun historiikkia varten.