Uusikirkolla (Karjalassa) vuonna 1931 syntynyt Hietanen oli maailman ensimmäinen pesäpalloilija, joka on voittanut sekä etenijä- että lyöjäkuninkuuden. ’Pave’ Hietanen pelasi SM-sarjassa kaikkiaan 14 kautta voittaen vuonna 1962 etenijäkuninkuuden ja 19767 lyöjäkuninkuuden. Hän oli Lohjalta lähdettyään vuonna 1955 edennyt Punamustien kautta Sotkamoon, josta vuonna 1961 siirtyi Hongikon Nuorisoseuran Urheilijoihin, jossa Paavo pelasi kahdeksan kautta voittaen kolmasti pronssia. Hietanen oli mukana neljässä liitto-ottelussa, kuudessa Liitto-Lehdistö ja viidessä Itä-Länsi ottelussa. Vuonna 1963 hänet valittiin kentän parhaaksi pelaajaksi. Paavo oli ollut vuonna 1962 kauden paras etenijä.
Pelaajauransa jälkeen hän toimi aktiivisesti Pesäpalloliiton toiminnassa mm. pelaajavalitsijana Itä-Länsi -otteluihin. Hän toimi tuomarikouluttajana, sekä valmentajana Virroilla. Hän jatkoi pelaaja-valmentajana Tampereella ja Kuortaneen Kunnossa. Ikämiessarjoissa hän edusti Jyväskylän Kiriä, että Loimaan Palloilijoita. Pelaajauransa hän lopetti Virtain Urheilijoissa, jossa pelasi poikansa Martin kanssa maakuntasarjaa vuonna 1977. Vuonna 1982 Hietaselle myönnettiin Pesäpalloliiton kultainen ansiomerkki.
Paavon lapsuuteen liittyi sota, minkä takia perhe oli joutunut lähtemään evakkoon Karjalasta. Koulunkäynnin ohessa Paavon pelaamista haittasi vasenkätisyys. Siksi hän joutui ottamaan palloja kiinni ”väärän käden” räpylällä, kuten oikeakätiset. Pallon napattuaan, hän irrotti hanskan ja heitti samalla kädellä. Nordbergin Tauno oli vanhoja Louhen pesäpalloilijoita (Vanhoja lohjalaisia- kirjan joukkuekuvassa vuodelta 1929, s. 149). Hän oli pelinsä pelannut ja sivusta katsellut tuskastuttavaa hanskan irrottelemisia ennen pallon heittoja. Tauno antoi vasurille vasenkätisen hanskansa. Sotien jälkeen pula oli myös nahasta, siksi sitä kursittiin kerta kerran jälkeen, ettei hajoa kesken pelin. 1940-luvun pesäpalloilu muuttui lajina valtavasti.
Lajia harrastettiin oman kylän poikien kesken kaiken kesää. Talvella peli vaihtui jääpaloon. Harjoituksia ei ollut erikseen junioreille, vaan joukosta tuli hakea paikkansa, jos aikoi… Aikansa pelikentillä ei ollut aina edes rajoja piirretty, vaan ne oli merkattu narulla, tai sahanpurulla. Kerran lehmät ammuivat – laitumellaan poikien juostessa pallon perään.
Paavon lohjalaistuminen oli koulua, jossa opettaja oli kannustanut. – Kyllä sinunkin tulee päästä yhteiskouluun, kun lääkärin poikakin. Paavolle järjestyi maksullisesta yhteiskoulusta puolivapaan oppilaan paikka. Sotien jälkeisessä puutteessa varttuvan karjalaispojan arki ei ollut helppo. Siitä huolimatta Pave kirjoitti ja sai valkolakin. 1950-luvun alussa Louhen Suomisarja-ajassa, yleisöä viihdytettiin pituuslyöntikilpailuilla. Mestaruussarjassa puolestaan järjestettiin pituusheittokilpailuja.
Louhen pesäpallojoukkueen ’valkolakki’ nousi esiin, kun valittiin joukkueelle kapteenia. Lindqvistin Sulon ohessa joukkue katsoi Paven enemmän kouluja käyneenä sopivan tehtävään. Aikojensa ylioppilailla oli tapana pitää lakkia muulloinkin kuin vappuna. Siksi Pave oli ottanut jollekin pelireissulle valkolakin päähänsä, kun sukulaiset halusivat nähdä, että suvussa on sentään joku kouluja käynyt.
Matkan rattoisuudessa pojat pelasivat sököä. Valkolakilla oli hirmuinen tuuri, joten voittopotin kasvaessa hän otti lakin päästään, kauhaisi kolikot lakkiin ja sanoi. – On täst lakist sentää jotaki hyätyy.
Urheilijoiden riveissä pelasi 1950-luvun vaihteessa kapteeni Suutarinen Rajavartiostosta. Hän oli katsellut Paavon urheilemista ja suositellut hakeutumista kadettikouluun ja Hietanen oli otettu suosittelusta. Paavo oli tullut hetkiin, joka velvoitti syöksymisen alkeisiin Santahaminan ’saharaan’ (se oli alue, johon lentokoneet olivat tehneet taannoisia nousujaan ja…). Nyt Sahara toimi puskajussien harjoituspaikkana ja Pavelle tekivät seuraa Raimo Raita ja Öhmanin Arvo. Leivon Masa varmisteli poikien lomille pääsyä lähettelemällä komppanian vääpelille kirjeitä, joissa tähdennettiin poikien tärkeää roolia pelaajina. Hietasesta ei tullut upseeria, mutta Helsingin opettajain valmistuslaitokseen ovet avautuivat 1951.
Pesäpallopelien termistöön kuuluu ilmaisuja, jotka asiaa tuntematon ymmärtäisi kielteisiksi kuten, umpikiero. Termi tarkoitti täysin päinvastaista: Hietasen Paavon ihailtava oveluus pakotti, lajin säännöt huomioiden, vastustajat virheisiin. Älypeli edellytti hoksottimia, mikä oli tietty avu. Paven narutukset, kontra vastustajien kokemuksen puute herättivät yleisön riemuun ja veivät vastustajan epätoivoon.
Joskus pallo lensi ovelasti kanervikkoon, jolloin pallon etsintään kului ratkaisevasti aikaa juoksujen tekoon. Pelaajat olivat ovelampaa porukkaa kuin yleisö tai tuomari hoksasivat, sillä, ennen pelin alkua pallo oli kätketty sopivaan kohtaan takarajan tuntumaan, josta se saatiin nopeasti peliin. Sitten tuomari oli alkanut epäillä nopeaa pallon löytymistä, joten hän merkkasi pallot, ettei vaihdu kesken kunnarin. (Sulo Lindqvist)
Louhi aloitti lujaa vuonna 1953 Arvo Öhmanin ollessa Louhen 1:s pesä. Kohta Louhi sai vastaansa mestaruussarjasta pudonneen Helsingin Pallo-Toverit, jonka Louhi voitti juoksuin 4-1.
Tappio sulki pudokkaalta mahdollisuuden nousta takaisin eliittiin. HS kirjoitti ottelusta: Louhi on viimevuotisesta kehittynyt, se on vahvalyöntinen ja teknillinen joukkue. Lukkarina vasuri Hietanen on joukkueensa keskushermo. PT ei ole ainoa, joka tulee saamaan Louhelta päihinsä. Lukija voi miettiä, mikä merkitys em. kirjoituksella oli, kun stadilaisten ylpeys koki lohjalaiset lajin kehitysalueena.
Louhi paransi pitkin kesää asemiaan ja tuli lopulta sarjassa neljänneksi ja Paavo Hietanen palkittiin Louhen parhaana urheilijana. Paavo pelasi syöttäjänä TUL:n joukkueessa Pesäpalloliittoa vastaan. Edellisenä vuonna hän oli ollut arvo-ottelun siepparina. Paavo oli TUL:n palkkalistoilla ja mestaruussarjaa pelaavassa Louhen ryhmässä vuonna 1955. Siihen kuuluivat myös Kavenin Olli ja Nicklenin Aulis. Loput pelaajat olivat Louhen kakkosjoukkueesta. Elokuussa Louhi myönsi Pavelle eron seurasta. Lohjalaispalloilu oli menettänyt sen merkittävimmän tukipylvään.
Paavolla oli tähtäin menestyä korkeammalla tasolla. Hän oli tekemisissä myös voimistelun kanssa, joten hän näki aitiopaikalta (TUL:n toimisto) sopimusneuvotteluja TUL:n ja Voimisteluliiton kesken. Liittojen kesken oli sovittu kansainvälisen toiminnan tapahtuvan Voimisteluliiton kautta. Sopimuspaperista ei ollut muste kuivunut, kun TUL:stä otettiin yhteys Unkarin voimisteluun ja sovittiin kilpailuista. Paavoa ei kaksinaamainen toiminta miellyttänyt, joten hän otti lopputilin liitosta ja läksi rakennuksille töihin.
Louhi oli kutsunut talvella 1956 ”erinäitä” kauppalanhallituksen ja valtuuston edustajia tilaisuuteen keskustelemaan voimisteluopettajan viran tärkeydestä. Louhessa aiheutti huolta se, että lohjalaispalloilun primus motor, Pave Hietanen oli häipynyt maisemista, ja nyt häntä koitettiin saada takaisin. Myöhemmin Paavo kertoi, että olisi hakenut Lohjan Yhteiskoulusta voimistelun opettajan paikkaa, mutta kun hän sai kuulla, ettei häntä valittaisi, ei hän hakenutkaan. Paikan sai Suomen paras kuulantyöntäjä Reijo Koivisto.
Pesäpallossa merkkipeli oli ollut tuntematon käsite, kunnes Punamustissa se, Paavon mukaan, otettiin käyttöön vuonna 1956.
Ensimmäisen Itä–Länsi ottelunsa Pave pelasi vuonna 1961 Hesperian kentällä. Paavon appiukko, Eertamon Paavo yleisurheilumiehenä, ei ollut lämmennyt pesäpallolle, mutta ottelun alussa hän huomasi appiukon katsomossa. Vävypoikaa lämmitti.
Louhen pesäpalloilija Reijo Holm oli siirtynyt helsinkiläiseen, mestaruussarjassa pelaavaan Puna-mustien joukkueeseen vuonna 1962. Pu-Mu:n vastustajaksi oli tullut Hietasen Paavon joukkue, Ho-NsU. Paavo oli syöttäjänä ja Reijon tultua lyöntivuoroon, Pave ojensi kätensä Reijolle toivottaen toisenkin lohjalaisen tervetulleeksi valiosarjaan.
Paavo Hietasella oli ollut aikanaan valava vaikutus lohjalaispalloiluun. Sen myötä lohjalaispalloilu oli vahvistunut valtavasti, minkä ymmärrettiin vähentävän mielenkiintoa yleisurheiluun ja talvella hiihtoon. Lajien välinen kateus teki Lohjalalla vahvistumistaan.
(LU 13.8.1983 PH, Sulo Lindqvist 2012, LPOT. 49-57, Louhi jk. 4.5.1952 3§, LU 18.12.1953, L-U 28.9.1954. Louhi jk. 22.8.1955 3§). PH 2012) Louhi, Jk.21.3.1956 2§) Louhi 26.3.1962 4§, LU 13.6.1967, fi.Wikipedia.org/wiki/Paavo hietanen, Reijo Holm 2003).
Teksti. Eino Alhola