Tämän kertomuksen Lohjan pappilan vaiheista on kerännyt professorin rouva Margit Karsten. Aineistona ovat olleet kertomuksessa mainitut painetut lähteet, sekä erittäin merkittävästi Margit Karstenin isän, tohtori Robert Boldtin kirjoittamat kirjeet sekä muistiin merkitsemät keskustelut ja haastattelut. Kirjoittanut: Margit Karsten / Siirtänyt digitaaliseen muotoon Jarno Kärkkäinen vuonna 2018.
Ensimmäisenä päivänä toukokuuta vuonna 1859 ajoivat eräät kolmen hevosen vetämät perhevaunut Lohjan pappilaan. Pienen talon kokoisissa vaunuissa istui vastanimitetty kirkkoherra Gustaf Fredrik Helsingius perheineen. Hän oli jättänyt kymlääsin lehtorin toimensa Turussa ja oli nyt Lohjalla alkaakseen uuden toimintansa siellä. Saattaa olla mielenkiintoista lukea, kuinka matka turusta Lohjalle sujui vuonna 1859. Kirkkoherra Helsingiuksen poika, Gustaf Adolf Helsingius, kertoo matkasta muistelmissaan ” Hågkamster ”. Näistä muistelmista ovat myös seuraavat yksityskohdat peräisin.
Helsingiuksen kuusilapsisen – vanhin lapsista oli yhdeksän vuoden vanha- perheen oli sis keväällä lähdettävä 150 kilometriä pitkälle muuttomatkalle kestikievarikyydillä. 1850- luvulla käytettiin enimmäkseen suuria ja hyvin korkeita vaunuja. Myös Helsingius omisti tälläiset vaikuttavat vaunut joissa kolme henkilöä – ei kuitenkaan liian tukeva – voi istua rinnakkain kummallakin istuimella. Jotta matkaajat voisivat nousta vaunuihin, laskettiin sen molemmilta puolilta alas kokoontaitetut kolmiskelmiset rautaraput, jotka olivat päälystetyt hienolla brysselinmatolla. Vaunujen takapyörät kohosivat miehen korkeudelle ja ajurin istuin oli kaikkia muita korkeammalla. Vaunuja vetivät kolme hevosta, mutta näillekkin taakka oli raskas.
Kaupungin tasaisilla kaduilla tälläiset ajoneuvot menettelevät, ja niille ne olivatkin tarkoitettu, mutta maaseudulla ja eritoten pitemmillä matkoilla hevosten ja ajomiesten vaihtuessa alinomaa voitiin tuskin kuvitella jotain epämukavampaa, maanteissäkin oli paljon toivomisen varaa. Muuttomatkan aikana jouduttiin kulkemaan äkkijyrkkien mäkien muodostamien, hyvinkin vaarallisten paikkojen kautta. Siihen aikaan ei vielä ymmärretty madaltaa mäkien huippuja kaivaen ja räjäyttäen. Esimerkiksi Halikon kirkon luona olleet henkeäsalpaavat mäet olivat laajalti kuuluisat ja pelätyt. Tie kulki siellä jyrkkää mäenrinnettä alas Halikon joen ylittävälle sillalle nousten välittömästi ylös lähes yhtä jyrkkää rinnettä, kuin oli joen toisellakin puolella. Ajurit halusivat välttämättä ajaa nelilaukkaa alas toista rinnettä, jotta saataisiin tarpeeksi vauhtia vastamäen kiipeämiseen. He ajattelivat olevan epävisasta kulkea varovasti alamäessä ja kavuta sitten työllä ja vaivalla ylös toista mäkeä
Joskus sattui, että hevonen kaatui hurjassa alasmenossa, jolloin sekä ajoneuvo että siinä olleet matkustajat joutuivat vaarallisen kuperkeikan pyörteisiin. Tälläisissa mäissä nousimme tavallisesti kaikki vaunuista ja annoimme ajurien ja hevosten koittaa yksin onneaan. Mutta voi miten hankalaa ja aikaa vievää oli antaa puolentusinan suuruisen lapsijoukon taapertaa alas ja alas näitä mäkiä. Pari kertaa sattui matkamme aikana myös niin, että hevoset pysähtyivät ylämäessä, jolloin raskaat vaunut vetivät niitä askel askeleelta taaksepäin. Kahden ajurin yhteinen huuto ja hevosten piiskaaminen sai viime hetkellä vaunut oikeaan suuntaansa”.
Miten kauan perhe viipyi muuttomatkallaan, sitä ei Gustaf muista, mutta hän kirjoittaa että ” kaikki ajoivat hyvässä kunnossa. Kauniina kevätpäivänä loistavassa auringonpaisteessa, Lohjan pappilaan, josta oli tuleva niin rakas meille ja jossa isämi sai työskennellä häiritsemättömässä rauhassa 27 vuotta kuolemaansa asti 27. päivänä 1886.”
Teologian tohtori Helsingiuksen vaimo Rosina oli hovioikeudenneuvos Sven Nils Heurlinin tytär ja perheessä oli, kuten sanottu kuusi lasta, kun he tulivat Lohjalle. Aina vanhin, syntyi vuonna 1850 ja kymmenen vuotta myöhemmin syntyi Lohjalla seitsämäs lapsi Naema. Muut olivat Fredrik, joka syntyi vuonna 1851, Alfred syntynyt 1853, Gustaf, syntynyt 1855, Rosina, syntynyt 1856 ja Emil, joka syntyi 1858. Heistä kuoli Alfred 19 ja Emil 21 vuoden ikäisenä Gustaf kutsuu perheen vanhinta sisartaan Ainaa ” perheen hyväksi hengeksi”. Hän omisti elämänsä vanhimman veljensä Fredrikin äidittömälle lapsille ja kuoli 60 vuoden iässä.
Fredrik oli liikemies ja eli 72 vuoden ikäseksi. Gustafista tuli rautatieinsinööri, mutta hän tuli omistamaan elämänsä köyhäinhoidolle ja hänestä tuli Suomen köyhäinhoidon tarkastaja. Vanhoilla päivillä hän asettui asumaan huvilaansa Virkkalaan. Gustaf Helsingiuksella oli tapana kerätä kotiinsa paikkakuntalaisia jumalanpalveluksiin, joissa hän itse saarnasi. Rosina meni naimisiin filosofian tohtori Anders Forsbergin kanssa ja Naema opiskeli Ruotsissa kuuromykkien opettajaksi.
Se pappilarakennus, johon Helsingiuksen perhe tuli, ei ollut sama talo kuin nykyisessä pappilassa. 1860-luvun alussa vanha talo nimittäin purettiin ja pitäjä rakensi uuden rovasti Helsingiuksen asuttavaksi. Apteekkari Kollberg siirsi osan rakennuksesta, sille tontille jota myöhemmin kutsuttiin Toivolaksi nykyisen Laurinkadun varrella. Puuseppä Blomqvist osti toisen puolen vanhasta pappilarakennuksesta.
Tämän kerto rovastin poika Gustaf Adolf Helsingius itse tohtori Robert Boldtille. Gustaf Helsingius kertoi myös myöhemmin vierailleensa Toivolassa, jolloin hän tunnisti ja muisti jokaisen huoneen, muun muassa vinttikamarin, jota sanottiin pimeäksi huoneeksi. Siellä rovastin kaikki lapset saivat leikkiä silloin, kun isä asetettiin virkaansa 1859, sillä pappila oli täynnään pappeja ja pitäjäläisiä.
Helsingiuksen aikaisesta kotielämästä Lohjan pappilassa on tallentunut paljon yksityiskohtia kiitos rovastin pojan Gustafin, jonka kertomukset Robert Boldt kirjoitti muistiin kesällä 1904 ja 1905. Tällöin Helsingiuksen perhe asui Hiittisten kartanossa Lohjalla. Nämä muistot täydentävät niitä, jotka Gustaf Helsingius on julkaissut kirjassaan ” Hagkomster”.
Vuoden kylminä ja pimeinä aikoina oli päiväjärjestys erillainen kuin kesäkuukausina. Entä miten sitten kului talvikuukausi pappilassa?
Puoli seitsemältä nousi perheen isä sängystä ja kahdeksalta kokoontuivat kaikki kahvipöydän ympärille ruokasaliin. Kahvin jälkeen kukin meni työhönsä ja rovasti istuutui kirjoituspöydän ääreen. Kello kymmenen tarjoiltiin aamiainen, mutta rovasti jolla oli taipumusta liikalihavuuteen, ei koskaan osallistunut tähän. Tasan yhdeksältä ei viittä minuuttia ennen eikä jälkeen, olivat kaikki koolla ruokapöydän ympärillä. Sitten seurasi lepotauko kello kolmeen, jolloin juotiin iltapäiväkahvi. Työskentely jatkui kuuteen ja välittömästi kuuden jälkeen juotiin tee. Illan viimeisinä tunteina kokoonnuttiin rovastin työhuoneeseen, jossa luettiin uutta ja vanhaa kaunokirjallisuutta. Yksi perheenjäsenistä luki ääneen samalla kun perheen naispuoliset jäsenet tekivät käsitöitä. Ruotsalaisten runoilijoiden teoksia luettiin läpi useaan kertaan, ja muutamien vuosien kuluttua ne luettiin uudelleen. Erikoisesti Tegner ja Franzen olivat pidettyjä. Myös romaaneja luettiin vaihteluksi.
Vänrikki Stoolin tarinoita opiskeltiin hyvin perusteellisesti Helsingiuksen perheessä. Oli tapana, että toinen kokeili toisen taitoja siteraamalla muutamin sanoin jotakin kohtaa, jolloin tentittävän oli heti kyettävä sanomaan, mistä runosta siteeraus oli.
Ääneen lukemisen jälkeen tarjoiltiin tasan kello 8 yksin kertainen kevyt illallinen. Illallisen jälkeen kokoonnuttiin rovastin huoneeseen pieneen hartaushetkeen.
Rudolf Erenius joka oli, ollut kotiopettajana pappilassa kertoi myöhemmin Robert Boldtille; ” Kaikki perheenjäsenet olivat läsnä iltahartaustilaisuudessa. Rovasti rukoili hiljaisen rukouksen omin sanoin, tavallisesti myös Isä meidän-rukouksen ja Herran siunauksen. Nuoremmat lapset lukivat myös joitakin rukouksia. Se oli hyvin kaunista ja teki syvän vaikutuksen. – Hartaushetken jälkeen perhe hajaantui ja jokainen meni omaan huoneeseensa. Jo yhdeksän ja kymmenen välillä olivat kaikki nukkumassa pappilassa. ”
Kesäkuukausina nousi koko perhe ylös kello puoli seitsemältä, ja kello seitsämältä joivat kaikki kahvia verannalla. Gustaf Helsingius kertoi: ” Isä halusi meidän lukevan tai tekevän työtä heti kahvin jälkeen. Jollei ollut ehtoja piti lukea hiukan seuraavan luokan kurssia, tutkia kasveja tai jotakin vastaavaa. Isä oli ehdottomasti sitä mieltä, että aamulla piti tehdä jotakin hyödyllistä. Lukemisen sai mielellään vaihtaa puutarhatyöhön. Lasten tuli pitää puutarhan käytävät vapaina rikkaruohoista. Pappilassa oli ” maantiepuutarha” ja ” alempi puutarha”. Edellisessä oli leveitä käytäviä ja kuusi kappaletta suuria ryytimaalohkoja, jotka isäni edeltäjä, rovasti von Pfaler oli jättänyt perinnöksi. Alemmassa puutarhassa oli kahdeksan lohkoa. Kauppaneuvoksetar Lignell Kuopiosta, syntyään von Pfaler, ei halunnut nähdäkkään puutarhoja käydessään Lohjan Pappilassa. Hänellä ei ollut niistä hauskoja muistoja. ” Minun lapsuuteni kului perkaamalla kaalimatoja”, sanoi hän.
Aamiaisen jälkeen oli vapaata koko päivän. Koko perhe meni uimaan Kalkkirannan niemeen, sillä rovastin mielestä virtaava vesi oli puhtaampaa. Rovastille oli ominaista, ettei hän mennyt oman alueensa ulkopuolelle. Hän kulki niin kauan kun voi pitkin omaa rantaansa, mutta ei kauemmas. Silloin hän oli tyytyväinen. Rovasti oli harvoin tarkastamassa peltojaan, mutta kello kaksitoista hänellä oli tapana kävellä pappilan ja kirkon välillä yksinään tai perheensä kera.
Iltaisin laskettii pitkäsiima. Gustaf oli enimmäkseen yhdessä talonväen kanssa ja oli mukana kaikissa töissä tallissa ja navetassa, pelloilla ja niityillä. Hänen mielestään oli hauskaa viedä hevoset hakaan. Hänen veljensä Fredrik ei ollut lainkaan kiinnostunut sellaisista asioista. Hän oli innostunut lähinä kasvien tutkimisesta ja hän tiesi myös paljon kasveista.
Niinä kolmena vuonna, jolloin rovasti oli leskenä, 1863-1865, meni koko perhe kesäisin jokaisena lauantai-iltana ulos poimiakseen ruiskukkia seppeleeseen, joka sunnuntaiaamuna asetettiin rovastinnan haudalle.
Rovasti Helsingiuksen vaimo Rosina Heurlin kuoli jo kolmen vuoden kuluttua Lohjan pappilaan muuton jälkeen. Helsingiuksesta tuli onnellisen avioliiton jälkeen leski-isä seitsemälle lapselle.
Vuonna 1866 meni rovasti Helsingius uudelleen naimisiin Josefine Gejtelin kanssa. Heidän hääpäiväänsä vietettiin sittemmin säännöllisesti 13. päivänä maaliskuuta kahdenkymmenen vuoden ajan, aina Helsingiuksen kuolemaan asti.
Gustaf Helsingiuksen mielestä Lohjan pappilan perhe-elämälle olivat luonteenomaisia säännölliset tavat sekä se, että perhe suuressa määrin eli omassa piirissään, itse perhe oli kaiken keskus. Lapset leikkivät yhdessä toistensa kanssa, vaikka vanhimman ja nuorimman välillä oli kymmenen vuoden ikäero.
” Lapsena olimme muiden lasten kanssa vain silloin, kun olimme vanhempien mukana vieraisilla. Siihen aikaa ei ollut sopivaa käydä kylässä joka päivä, esimerkiksi pelaamassa krokettia.”
Jos tuli vieraita, muutettiin päiväjärjestystä siten, että työ vaihdettiin leikiksi. Silloin ei luettu illalla. Päivällistä syötiin kello yhdeltä, kuka tahansa silloin olikin paikalla. Vieraat kutsuttiin mukaan, mahdollisesti paistettiin räiskäleitä jälkiruoaksi. Kun oli vieraita, sai kaunokirjallisuus siirtyä syrjään.”
”Isä halusi, että kaikki olisivat pukeutuneita niin, että voisivat koska tahansa näyttäytyä vieraille ja tulla sisään tervehtimään. Tämän jälkeen voitiin kohteliaisuudesta vaihtaa ylle toinen takki tai puku. – Toisinaan muissa perheissä saivat vieraat usein odottaa kauan, ennen kuin joku perheenjäsen näyttäytyi.”
Pappilan seurapiirielämästä Helsingiuksen aikana on Gustafin lisäksi moni muu lohjalainen lausunut käsityksensä. Clementine Landzettin mukaan uudenvuoden päivä ja vappu olivat yleisiä vastaanottopäiviä pappilassa, mutta Fredrikin päivänä ja hääpäivänä oli suuret juhlat. Vappuna kuului asiaan, että kaikki kävivät Rovastinnan luona onnittelemassa siitä, että rovasti eli tänä päivänä. Oli nimittäin käytäntönä, että jos virassa oleva rovasti kuoli ennen toukokuun ensimmäistä päivää, menetti rovastinna koko miehensä virkavuoden palkan.
Eräänä hääpäiväjuhlana, 13.päivänä maaliskuuta 1881, tuli kesken kaiken ilmoitus Keisari Aleksanteri 2 murhasta. Kaikki pitivät asiaa ikävänä ja Suomelle suurena menetyksenä. Yleensä tänä päivänä ei pappilassa tanssittu, mutta nyt se ei olisi tullut kysymykseenkään. – Hääpäiväjuhlan päivällinen oli valmistettu aina yhtä mahtavaksi kuin oikeissakin häissä.
Uudenvuoden päivänä oli ” koko Lohja”, sekä vanhat että nuoret koolla pappilassa. Oli nimittäin niin, että ketään ei kutsuttu, mutta kaikki olivat tervetulleita teelle ja illalliselle. Sinä päivänä saattoi pappilan vierasjoukko kohota 80 henkeen. He saapuivat kello kuusi. Mitä kylmempää oli, sitä aikaisemmin saavuttiin, jotta saataiiin hevoselle suojapaikka talliliiteristä. Keeran tulivat jo ensimmäiset vieraat jo kello neljä. ” kellomme taitavat edistää hieman”, totesivat saapujat, mutta syy aikaiseen tuloon oli yksinomaan huoli hevospaikasta suojassa.
Kello kuusi tarjoiltiin tee. Väliateriaa ei tarjottu ennen illallista, joskus kylläkin rusinoita ja manteleita. Illallinen katettiin kello 11: illallisena oli voileipäpöytä, jossa pöytäjuomana oli olut, korkeintaan kaksi lämminruokalajia ja jälkiruoka. Kahvia ei ollut koskaan ruuan yhteydessä.
Jo aikaisin illalla teen tarjoilun yhteydessä kuultiin eteisessä kahden soittoniekan virittelevän viuluaan. Tämä merkitsi, sitä, että tanssi alkaisi. ” Moonissa pappiloissa ei pidetty sopivana tanssimista, mutta meillä tanssittiin. Erikoisesti uudenvuoden päivänä vuodesta 1866 lähtien – vanhin sisar oli tällöin 17-vuotias- tanssittiin aina,” Kertoo Gustaf Helsingius.
Rosina-tyttären viimeisenä nimipäivänä ennen häitään pidettiin juhla, jossa kaikki nuoret tytöt oli puettu kukkiin. Björn Lindberg Solhemistä oli kukkaiskuninkaana ja nuoret esittivät Ernst Laguksen harjoittaman tanssin. Signe Granstedt Paloniemestä oli pukeutunut valkoiseksi lumpeeksi. Hänen valkoinen hameensa oli koristettu kaisloilla, järviruohoilla ja valkoisilla lumpeilla, jotka hän oli poiminut Hormajärvestä. Hänen pitkä, tumma tukkansa oli valtoimenaan ja päälaelleen hän oli kietonut kolme lumpeennuppua. Tanssin aikana avautuivat nämä lämmönjohdosta kolmeksi suureksi lumpeenkukaksi herättäen yleistä ihmetystä. Ne jotka nuoruudessaan olivat olleet mukana tässä juhlassa, puhuivat vielä vanhoilla päivilläänkin Signen säteilevästä olemuksesta. Siihen aikaan tanssittiin valssia, polkkaa, franseesia ja aina välillä pyörittiin piirissä sekä leikittiin.
Rovasti Helsingiuksen ei Lohjalla ensin ollut postitoimistoa. Jos rovasti halusi lähettää kirjatun kirjeen, hänen oli pakko ajaa hevosella aina Tammisaareen asti. Helsingiuksen kirjoitettua postihallitukseen Helsinkiin, saatiin Lohjalle lopulta vuonna 1865 postikonttori ja postinhoitajaksi valittiin mamselli Clementine Landzett, josta pian tuli hyvn pidetty Lohjalla. Pappilalaiset olivat hänen parhaita ystäviään. Rovasti Helsingius antoi muun muassa hevostensa aurata talvella tien Landzettien kodista kirkkoaukion ylitse pappilaan.
Vuonna 1866 kiellettiin viinanpoltto kotitarpeiksi. Helsingius oli ensimmäinen rovasti, jolla ei ollut omaa panimoa. Pappilan pyykkitupaa kutsuttiin vanhan tavan mukaan ”pränniksi” ja puhuttiin ” Pränniniitystä”. Helsingiuksen mielestä pappilassa tuli viettää niin raitista elämää kuin suinkin. Mistään absolutismista ei kuitenkaan ollut kysymys siihen aikaan. – Clementine Landzett kertoi kerran Robert Boldtille seuraavaa: ” Eräänä päivänä rovasti pyysi minua kertomaan jotain hauskaa. Totesin silloin, että Lohjan lukkar- musikaalinen ja taitava mies, mutta armottoman kova juomari- oli liittynyt raittiusyhdistykseen. – ”Se oli iloinen uutinen”, sanoi Helsingius. ” Lähetä hänelle heti tynnyri jauhoja”, jatkoi rovasti vaimolleen, joka välittömästi myös teki niin.
Suurempien herraskartanoiden seurapiirielämässä näyttelivät kotiopettajat tärkeää osaa. Ylioppilas merkitsi siihen aikaan jotakin aivan muuta kuin nyt. Lohjan pappilasssa oleskeli monta kotiopettajaa, jotkut ainoastaan kesäisin, jotkut vuodet ympäriinsä, lukemassa pienempien lasten kanssa. Useista silloin pappilassa toiminneista opettajista tuli myöhemmin eteviä miehiä. Ensimmäinen, joka tuli pappilaan Helsingiuksen aikana, oli nimeltään Joel Lindholm. Hän toimi vanhempien poikien opettajana vuodesta 1859. Gustaf Helsingius sanoi, että Lindholm oli erittäin lahjakas mies. Hän kuoli Oulaisten kirkkoherrana.
Lindholmin jälkeen tuli opettajaksi K. F. Eneberg, kaunis mies, jolla oli pitkät mustat kiharat ja säännölliset piirteet. Hänellä oli suuret tummat silmät (haaveellinen ulkonäkö) ja hän tuntui elävän toisessa maailmassa. Mutta sanottiin ettei hän kuitenkaan ollut hajamielinen. Eneberg oli hyvä laulaja ja hyvin pidetty Lohjan seurapiirielämässä. Koko Lohjan naisväki ihaili häntä.
Eneberg halusi mennä kihloihin erään aatelisneidin kanssa, mutta tämän isän sanotaan käskeneen: ”Hankkikaa itsellenne ensin lisää nimeä”. Niinpä Eneberg lähti tutkimusmatkalle ja hänet murhattiin Jerusalemissa. Koskaan ei saatu selville, kuka hänet murhasi. Oletettiin että joku opas olisi ryöstänyt hänet. Vuodesta 1961 vuoteen 1862 oli Öhrbom pappilan kotiopettajana. Juuri hän kalasteli pitkällä siimalla Lohjanjärvellä. Siihen asti oli yksinomaan vedetty nuottaa. Hän laski siimat myöhään illalla ja koki ne aikaisin aamulla. Lohjannummen asukkaat sanoivat, että pappilan kotiopettajat opettivat heidät kalastamaan.
Seuraava kotiopettaja oli nimeltään Klas Wilhelm Wallenius, Gustaf Helsingiuksen ensimmäinen opettaja. Wallenius oli iloinen, eloisa ja vallaton nuorukainen. Hän oli hauskannäköinen pitkine ruskeine kutreineen. Hän käytti ylioppilasunivormua palttoineen ja kaikkine tykötarpeineen. Walleniuksen sanottiin olevan poikamaisin koko pappilan nuorisojoukosta.
HilariusAlbinus Ferninandus Mikander oli seuraava kotiopettaja, josta tuli aikaa myöten Perniön kirkkoherra. Mikander oli lyhyt, mutta melko harteikas, pirteä ja eloisa, liikkeessä lähes koko ajan.
Vastavalmistuneena ylioppilaana tuli Mikander vuonna 1864 Lohjalle. Hän oli silloin 18-vuotias. Rovasti Helsingius oli kirjoittanut Turun Kymnaasiin rehtori Hjeltille ja pyytänyt tätä lähettämään jonkun nuorukaisen kotiopettajaksi Lohjan pappilaan, ja niin tuli Mikander. Hän ei jäänyt koko vuodeksi Lohjalle, sillä lukukausi alkoi Helsingissä 1.9.1865. Pappilassa hänellä oli oppilainaan Gustaf, Alfred, Emil ja Rosina.
Opiskelu oli melkoisen rankkaa. Kesällä jopa kuumimpana aikana, luettiin viisi tuntia päivässä, – Rovasti Helsingius jätti kurinpidon Mikanderin hoidettavaksi, mutta seurasi kyllä itse opetusta. Mikander oli eräs niistä papeista, jotka kieltäytyivät tottelemasta viranomaisia asevelvollisuuskysymyksessä.
Vuonna 1868 tuli nuori kymnaasialainen Rudolf Erenius pappilan nuorimman pojan, Emil Helsingiuksen opettajaksi. Tästä Nummen kappalaisen pojasta tuli seuraavana vuonna ylioppilas Turun kymnaasista.
Lohjalaiset pitivät Helsingiuksia hauskana perheenä. Rovastista pidettiin paljon. Sanottiin että hänen saarnansa olivat hyviä. Hänellä oli konsepti saarnoilleen, mutta hän nosti katseensa usein papereistaan ja puhui yksinkertaistaen ja luonnollisesti. Kookas, suoraselkäinen olemus veti kuulijoitten katseet saarnastuoliinpäin. – Helsingius ei messunut koskaan.
Pappilassa oli eräs Bergholm niminen vouti, joka ei ollut tyytyväinen rovasti Helsingiuksen vaatimattomuuteen ajaa kieseillä vaunujen asemasta. (Vanhoilla päivillä rovasti osti pienet kahdenhengen vedettävät vaunut, joita hän käytti pitemmillä matkoillaan seurakunnassaan. Hän tunsi itsensä hieman vaivautuneeksi käyttäessään suuria vaunujaan, joten hän myi ne kyläsepälle raudan hintaan) ” Kaikki aikaisemmat rovastit ovat aina käyttäneet vaunuja”, sanoi Bergholm. Samaa mieltä oli Eversti Swertschkoff Ojamolta: Lohjan rovastin pitäisi toki olla edustava.” Helsingius vastasi siihen: ” Lohjan rovasti ei edusta maantiellä.
Teologian tohtori Gustaf Fredrik Helsingius kuoli Lohjan Pappilassa vuonna 1886, 71 vuoden ikäisenä. Hänen poikansa Gustaf Helsingius lausui isästään eräässä keskustelussa Robert Boldtin kanssa seuraavaa:
” Isäni syntyi 1815 ja oli näin ollen 44 vuoden ikäinen tullessaan Lohjalle. Hän oli vankka, voimakastahtoinen persoonallisuus, jolla oli hallitseva vaikutus ympäristöönsä. Hän kokosi perheensä itsensä ympärille ja piti sen koossa tavalla, joka ei liene ollut aivan tavallinen, edes sen ajan patriarkaalisissa elämänolosuhteissa. Hän oli mitä suurimmassa määrin järjestystä rakastava, täsmällinen ja työteliäs ja antoi kotielämälle säännöllisyyttä, joka tuli näkyviin niin suuressa kuin pienessä, kuitenkaan syyllistymättä pikkumaisuuteen. Päinvastoin hänen olemuksensa kuului vapaamielisyys ja ennakkoluulottomuus. Tosin hän myös oli aikansa lapsi ja näki monet uudet yhteiskunnalliset ilmiöt oman aikansa näkökulmasta. Hän halusi tehdä kodistaan kristillisen kodin, uskonnollisen oman vakaumuksensa mukaan.