Kalkkitehtaan konttori

Kati Nuutinen on lähettänyt kolme kuvaa kalkkitehtaan konttorista sekä seuraavan tiedon: ”Voin kertoa että rakennus elää ja voi hyvin yhä tänäkin päivänä. Tämä toimistohotelli Kalkkipetterin ns. vanha puoli joka kuvassa oli, on uudelleen nimetty Pajalaksi, jotta nimi kuvaisi paremmin näiden tilojen uutta käyttöä. Tiloissa työskentelee nykyään käsityöläisiä ja taiteilijoita ja siellä on myös kokous- ja koulutustiloja.” Kiitos lähetyksestä. Kuvan konttorin laajennusvuosi on sen lähettäjän antaman tiedon mukaan 1936. Kuten nähdään, vanhan konttorin pääty on radalle päin, julkisivu oikealle. Seuraavalla vuosikymmenellä laajennettiin rakenteilla olevaa osaa vasemmalle, noin 50 prosenttia kuvassa näkyvästä.

Vuonna 1922 ilmestyneessä Tietosanakirjan täydennysosassa on Lohjan kalkkitehdas osakeyhtiöllä oma hakusana. Siinä kerrotaan yhtiön harjoittavan kalkki- ja sementtiteollisuutta, sahaliikettä sekä maanviljelystä. Työväestön lukumäärän kerrotaan olevan noin 400. Samoihin aikoihin eli vuonna 1922 kalkkitehdas osti C.G. Långstedtilta Kässän maatilan. Näin tehdas sai haltuunsa Kässän peltojen lisäksi mm. tilan kaksikerroksisen, tornilla varustetun päärakennuksen (rak. 1888) sekä luonnonkauniin Kässänniemen, jonka nimeksi muutettiin myöhemmin Pähkinäniemi.

Kässän talon päärakennuksessa on toiminut täyshoitola kesävieraille. Eri perheiden asuntona se oli vuoteen 1930 asti. Sen jälkeen talon käyttöoikeus tuli Lohjan kunnalle sinne perustettavaa sairaalaa varten. Sairaala toimi talossa vuoteen 1968 asti, jonka jälkeen siihen siirtyi kalkkitehtaan terveysasema. Vuonna 1990 Oy Lohja Ab:ksi muuttunut yhtiö lahjoitti talon Lohjan kunnalle.

Kalkkitehtaan ostaessa talon, päärakennuksen pohjoispuolella, muutaman kymmenen metrin päässä siitä, olivat talli, navetta ja tallimiehen pieni asuintalo. Nämä olivat jäljellä vielä 1930–40-luvullakin viedessäni joskus kahvia isoisälleni, Kalle Aallolle. Hän toimi talossa puuseppänä ja hevosmiehenä ja teki muutakin työtä sen mukaan, mitä työnjohtaja Kalle Orenius määräsi. Tallirakennuksen yhteydessä oli tallikamari, johon tilan työntekijät aamuisin kokoontuivat saamaan määräyksen päivän töistä. Miehet, jotka olivat yleensä jo vanhanpuoleisia, yhteensä puolisen tusinaa, tulivat tallikamariin jo hyvissä ajoin ennen töiden alkua; saivat näin aikaa jutella ja poltella piippujaan. Tähän Kässän maanviljely- ja hevoskuljetustyöryhmään kuuluivat työnjohtajan ja isoisäni lisäksi ainakin Sjögren, Lönnqvist, Saarinen, August (Aku) Orenius sekä eräs nuorimies. Tallimiehenä oli Korhonen ja hänen jälkeensä Katajamäki. Tallissa oli 4-5 hevosta, jotka työstä tultua ja valjaitten riisumisen jälkeen osasivat aina mennä omaan pilttuuseensa.

Vanha Kässän talon suurehko navetta oli jo tyhjä lypsykarjanpidon lopettamisen takia. Se toimi nyt isoisäni puusepänverstaana, jossa hän korjaili rekiä ja rattaita ja teki uuttakin, tarpeen mukaan. Mitään konetyökaluja ei ollut, vaan kaikki tehtiin käsivoimin. Kässällä noudatettiin maatalousalan työaikoja: talvella työaika päättyi jo kolmelta, kesällä vasta puoli seitsemältä, keväällä ja syksyllä kuten muuallakin kalkkitehtaalla. Myös työpäivän alkamisaika oli muistamani mukaan porrastettu. Päivän ruokailutauko oli puolitoista tuntia, pääasiassa siitä syystä, että hevoset saivat aikaa lepäämiseen ja syömiseen.

Kässällä olivat työssä Oreniuksen veljekset, Kalle työnjohtajana ja Aku hevosajurina ja etumiehenä. Heillä oli asuintalo aivan tehtaan läheisyydessä, Makasiininkujan ja Rivitalontien välimailla. Kumpikaan veljeksistä ei ollut naimisissa, ei myöskään heidän Mandisisarensa, joka asui veljiensä kanssa ja teki ”huushollityöt”. Muistamani mukaan heillä oli myös lehmä, joten sisarelle riitti työtä.

Eräänä sota-ajan syksynä olin minäkin muutaman viikon Kässällä työssä. Entisen klooritehtaan lähellä olleella pellolla oli kasvatettu sokerijuurikasta, ja työni oli olla isoisäni apuna niiden korjuussa. Meidän tullessamme juurikkaat oli jo nostettu maasta ja laitettu naatteineen kasoihin. Me irrotimme juurikkaat naateista pitkien veitsien avulla ja laitoimme juurikkaat suuriin kasoihin. Sieltä ne vietiin Kässän hevosilla arvattavasti Marttatuvalle, jossa niistä tehtiin siirappia sota-ajan sokerinniukkuutta lieventämään. Toinen mahdollisuus on, että ne kuuluivat maatiloille määrättyihin luovutuskiintiöihin ja vietiin Salon raakasokeritehtaalle valmistettavaksi sokeriksi. – Monissa talouksissa kasvatettiin sokerijuurikasta ja tehtiin niistä itse siirappia; niin minunkin kotonani, vaikka asuimme vuokralla. Siirappi oli arvokasta ja suurta herkkua, sillä sokeria sai kortilla ainoastaan puoli kiloa kuukaudessa, tupakkakortin omaavat vain neljänneksen.

Minulle oli iloinen yllätys saadessani ”pomo-Oreniukselta” ensimmäisen tilipussini. Siinä oli merkitty tuntipalkakseni 8 markkaa, mikä oli kaksinkertainen verrattuna pari vuotta myöhemmin Osuusliike Keosta saamaani palkkaan.

Huonolla säällä vietimme lyhyet tauot läheisen klooritehtaan suojissa. Niistä on jäänyt mieleeni tyhjän ja avaran hallin aiheuttama voimakas kaiku.

Sinä syksynä korjattiin maassamme varmaankin hyvä sokerijuurikassato. Ainakin Kässän pellolla juurikkaat olivat kasvaneet varsin suuriksi. Otimme tavaksi laittaa erilleen pisin löytämämme sokerijuurikas, joka sitten siirrettiin pois johtoasemastaan, kun löytyi vielä suurempi. Muutakin kiinnostavaa nähtävää saimme, kun monen juurikaskasan pohjalta löytyi hiirenpesä, jonka poikaset olivat ihmeteltävän pieniä. Pesä oli hiiren kannalta varmasti ihanteellinen. Ruokaa oli yllin kyllin, ja tuoreet naatit kehittivät todennäköisesti mukavasti lämpöä.

Pentti Eertamo 2012

Vieritä ylös